L.A., Los Angeles, tuo viihdeteollisuuden suurvisiirien helteinen koti. Siellä, palmuraittien katveessa, ainiaan paahtavan auringon alla luovii Harris K. Telemacher (Martin) kuin keskiluokkaisen Keijo Keskiverron huvipursi. Harrisin pintaliitona lipuvan elämän kohokohta on tehdä sään ennustamisesta tv:ssä aivoton yhden euron hupishow. Toiseksi elämänsä kohokohdaksi Harris kuvittelee suhaamisen tapaamisissa timmin tyttöystävänsä kanssa. Nämä tapaamiset ovat toisiaan toistavia päivällisiä, joille kokoontuu lähes ainoastaan ja vain egomaanikkoja. Telemacherin elämä on siis kuin hänen naapurustonsa nurmikot: millilleen tasattu, tasaisen värinen ja mauttoman krääsän koristama. L.A. Storyn visuaalinen ilme on hienosti yhtä sen muun sisällön kanssa.
Telemacherin on paha huomata, miten paljon vihreämpi nurmi jossain muualla on, kun Losissa se jollain kierolla tavalla on kuitenkin aina sitä samaa muovisen ”kaunista” mattoa. Eräillä päivällisillä hän tapaa yllättäen hiukan homssuisen brittitoimittajan (Tennant). Silloin Telemacherin maailma järkkyy melkein raiteiltaan, vai miksi muuksi voisi sanoa sitä, että jopa tienvarren valotaulu alkaa vihjailla miehelle koko efektiarsenaalillaan elämänmuutoksen tärkeydestä. Taulu neuvoo Telemacheria hyppäämään ennakkoluulottomasti kohti uusia tavoitteita. Se toimii siis melkein kuin antiikin näytelmien deus ex machina, mikä on nerokas veto elokuvan myös käsikirjoittaneelta Steve Martinilta. On kuin hän muovailisi jotain hyvin perinteistä ja tuttua, mutta sellaisista aineksista, joita ei yleensä ole tavattu siihen käyttää.
L.A. Storya voisi lajtyypin osalta mallata romanttisen komedian alle, mutta romcomien maineen tuntien sellainen nostaisi turhaan niiden tasoa. Ja samalla se tekisi L.A. Storysta turhaan monen tätä elokuvaa näkemättömän mielessä todellista liian paljon huonomman. Steve Martinin käsikirjoitus sisältää kirpeän osuvia oivalluksia, joista mainitsemani muovinurmikko on vain yksi monista. Ironiassaan L.A. Story on silti myös rakastavan lämmin elokuva; sen terävinkin huumori on suunnattu niin, että kohde oppisi ja oppinee nauramaan itselleen.
Vaikka elokuva on selkeästi amerikkalainen, tarkemmin sanottuna hollywoodlainen, Harris K. Telemacherin tarinan juuret ovat jossakin Jacques Tatin herra Hulot’n ja jopa Jean-Luc Godardin kukkeimman kauden elokuvamaailmoissa. Tämän voi haistaa silloin tällöin siitä, kuinka L.A. Storyn ihmiset kohtelevat toisiaan ja reagoivat eri tilanteissa. Välillä elokuva ajautuu kuitenkin pöpelikköön, jonka läpi ei erotu muuta kuin sen käsikirjoittajan yksityiselämän tilanne. Martin oli L.A. Storyn aikaan naimisissa vastanäyttelijänsä Victoria Tennantin kanssa. Heidän yhteisissä kohtauksissaan elokuva näyttääkin siltä kuin Martin vannoisi sen kautta kaksin käsin, polvillaan ja kymmenellä täyteen lastatulla kuorma-autolla rakkauttaan Tennantia kohtaan. Katsojan on vaikea löytää samaa tunnelmaa, kun Tennant onnistuu samalla vain olemaan rutiininomaisen herttainen englantilainen kukkamekkotäti. Sellainen yhdistelmä on kuin katsoja olisi pakotettu istumaan kahdella erilaisella tuolilla yhtä aikaa: olosta tulee vähitellen yhä vaikeampi. Ilman käsikirjoituksen romanttista juonnetta tai ainakin ilman Tennantia L.A. Story olisikin – ironista kyllä – täydellisyyttä hipova komedia.
