Vaihtoehtoisia jouluelokuvia etsiessä päätyy aivan varmasti tapaukseen, jonka lumo ei taatusti vuodenaikaan rajoitu: Bruce Willisin läpimurtohitti Die Hard on edelleen hemmetin kovaa kamaa, jonka vertaista saa toimintaelokuvista todella hakea.
Elokuvassa New Yorkilainen poliisi John McClaine (Willis) matkustaa Los Angelesiin vaimonsa ja lapsiensa luo jouluksi. Mukana hänellä on matkatavaroidensa lisäksi suuri nalle lapsille, sekä virka-aseensa. Jälkimmäinen nouseekin yllättäen suureen tarpeeseen, kun saksalaiset terroristit kaappaavat vaimon pomon omistaman pilvenpiirtäjän. Salillinen juhlavieraita, mukaan lukien ex-rouva McClaine, ovat täysin Alan Rickmanin lipevästi tulkitseman saksalaisrötöstelijän ja hänen poppoonsa armoilla. Ainoa toivo on ylänkertaan paennut avojalkainen yorkilaiskyttä, jolla onkin paljon (sinänsä ihan älykkäitä) saksalaisia paremmat aseet: veitsen terävä pää ja kestävät jalkapohjat!
Die Hardia ei suotta pidetä nykyaikaisen toimintaelokuvan klassikkona: ei tällaista tunnelmaa ja kiihkeää toimintaa elokuvissa liian useasti nähdä! Alkuasetelma on kohtuu yksinkertainen, mutta jostain kummasta siitä on osattu repiä sekä täysillä tykittävä, että yllättävän jännittävä tarina, jota sävyttävät McClainen nerokkaat one-linerit sekä sumeilematon konetuliaseiden käyttö. Elokuvassa on myös jotain, josta sen tunnistaa jo ensimmäisellä katselukerralla klassikoksi: onhan siinä jotain sanomattoman ilkeällä tavalla upeaa ja klassista, kun hissillä alas saapuneen terroristin paidassa lukee Nyt minulla on konetuliase, ho ho ho (ylittää jopa elokuvan mainostetuimman repliikin, jota vannotin itseäni tätä kirjoittamaan alkaessani välttämään).
John McClaine ei kun siis John McTiernan on Die Hardia ohjatessaan käyttänyt varmasti kaiken hänelle suodun lahjakkuutensa. Elokuva polkee eteenpäin hyvää tahtia, muttei myöskään unohda kaiken mäiskeen keskellä henkilöhahmojen kehittelyä. Jännittäviä hiuskarvan varassa -tilanteita vilisee, muttei niin loppuun kulutetusti kuin sadoissa elokuvan jäljittelijöissä. Se, mikä Die Hardin todella erottaa veljistään (vai pitäisikö sanoa pikkusiskoistaan? Hah!) on sen cool-asenne olla hemmetin suora: vaikka elokuva vilisisi kaksinaismoralismia, ei sen silti tarvitse sumennella asenteensa kanssa. Die Hard tekee jotain sellaista, mikä potkii palleille moraalinvartijoita, mutta viihdyttää toimintafaneja vielä tänäkin päivänä, ja mikä tärkeintä luo lajityypille yhtälailla myös uusia faneja. Sääli sinänsä, koska Die Hard taitaa olla juonellisesti nokkelinta ja asenteeltaan ihailtavinta toimintaleffaa ikinä.
Die Hard teki Bruce Willisistä tähden, eikä mikään ihme, kun katsoo miehen työtä älykkäänä, mutta myös ihan tavallisena ja arkisena John McClainena. Koska Die Hard on äijäleffa, ei Bonnie Bedeliltä kannata odottaa mitään kummoisempaa 80-luvun naisroolisuoritusta, mutta sen sijaan Alan Rickman on harvinaisen liukas liero pääkonna Hans Grubertina. Reginald VelJohnson tuo konstaapeli Al Powelina leffaan hauskalla tavalla myös hieman sympatiaa.
Die Hard hakkaa tänäkin päivänä lähes poikkeuksetta jokaisen vastaantulevan toimintaleffan. Kenties kaikkien aikojen hienoimman toimintaleffan merkityksen voi jo huomata sen kliseisyydestä: elokuvaa on kopioitu jo kopioimisen ilosta kenties satoja kertoja. Se jos mikä tekee leffasta merkittävän. Onpa elokuva myös erinomainen jouluelokuva, sillä tuona vuodenaikana nostaa fiilistä kummasti kuulla jännittävän toimintaleffan myllerryksessä kulkusten kilinää ääniraidan seasta. Lumen tippuessa maahan elokuvan loputtua, on Frank Sinatran tahtiin kiva lähteä haukkaamaan pala kinkkua sinapin kera ja joululimpun päällä. Samalla voi toivottaa naapurilleen joulua hieman eritavalla: Yippee-ki-yay motherfucka!
nimimerkki: Sano mitä sanot
