Juno on sellainen harvinaislaatuinen pikkuelokuva, johon suuren yleisön on helppo samaistua. Se käsittelee tavanomaisten ihmisten elämää, heidän pieniä ilon hetkiä, suurilta tuntuvia murheita ja elämän noloimpia hetkiä. Se ei tee mistään suurta numeroa eikä aukaise heidän tavanomaista elämää kokonaan auki. Elokuva jättää arkisista ihmiskohtaloista katsojille vähän pureskeltavaa ja mietiskelemisen arvoisia ajatuksia.
Nettibloggaaja ja ex-strippari Diablo Cody on kirjoittanut fiksun ja hauskan käsiksen, jonka Ivan Reitmanin poika Jason Reitman on ohjannut näppäräksi pikkuleffaksi. Kotoisien musiikkien tahdittama ja uskottavien näyttelijöiden tähdittämä pläjäys on samaan aikaan ihastuttava, vihastuttava, satuttava, sovitteleva ja täysin omia polkujaan kulkeva tarina. Se on päällisin puolin kertomus teiniraskauden aiheuttamista tunteista, mutta kätkee sisälleen ajatuksia aikuiseksi kasvamisen epävarmuudesta, perheen rakenteesta, ystävyydestä, vanhemmuudesta ja rakkaudesta. Elokuva puhuu suoraan ja potkaisee kovaa palleille samaan aikaan olemalla lempeä ja ihastuttavan hauska.
Leffa ei ole tyypillinen komedia, sillä se on kerrottu kevyen draaman keinoin ja kuvattu kikkailevalla indie-elokuvan tyylillä (väkisinkin tulee mieleen Wes Andersonin tyyli kertoa tarinat). Sen vuoksi Rushmore ja Little Miss Sunshine -tyylisten kasvutarinoiden ystävät löytävät hyvän tuttavan myös Junosta. Jason Reitman todistaa olevansa ehkäpä jopa isäänsä parempi ohjaaja, sillä kun isäpappa on tunnettu laskelmoidusta, varman päälle pelatuista ja varsin tyypillisistä kassamagneettielokuvista, niin poika kertoo tärkeältä tuntuvista asioista niiden ansaitsemalla tavalla, eikä pelkää tehdä omannäköisiä ratkaisuja. Diablo Codyn rönsyilevä käsis sisältää paljon rönsyilevyyttä ja epäolennaisuuksia, mikä luo elokuvaan mukavan eloisan tunnelman.
Leffan värikäs dialogi on myös yksi sen viehättävimmistä puolista. Ellen Pagen loistavasti tulkitseman 16-vuotiaan Junon pälpättämät monologit ja keskustelut sisältävät teräviä huomioita ihmisyydestä, kulttuurista ja vähän kaikenlaisista asioista. Elokuvaan onkin hyvin piilotettu yhteiskuntakritiikkiä, kommentointia ihmisyydestä ja naureskelua erilaisilla kulttuurinaloille. Hahmot ovat hyvin näyteltyjä ja kirjoitettuja. Heihin on helppo samaistua ja heistä löytyy varmasti jokaiselle oma suosikki. Heidän valintojaan ja mielipiteitään on helppo ymmärtää, vaikka ei niitä täysin tukisikaan.
Vaikka Juno sisältääkin monia ikimuistoisia hetkiä ja on monessa kohtaa elokuvataidetta puhtaimmillaan, niin ei siitä kuitenkaan muodostu mikään ”maailman paras elokuva”. Elokuvan huumori ei ole alleviivattua eikä katsojia pahemmin nuoleskella, mutta monet katsojat ottavat sen varmasti omakseen ihastuttavan reippauden ja arkisuuden vuoksi. Junon tunnelmiin on kiva palata ja se kestää monia katselukertoja. Alkuun hahmot voivat tuntua hieman stereotyypisiltä, mutta sisältävät paljon piilotettua syvyyttä ja elämänkokemusta. Tämä on juuri sellainen filmi, joka aukenee paremmin jopa myöhemmillä katselukerroilla.
