Juu. Onhan Chuck Norris kova jätkä. Yhdysvaltojen presidenttikin pitää siitä. Chuck osaa potkia, hutkia ja ammuskella näyttävästi. Kaiken lisäksi hän tekee vielä hyvää lasten puolesta.
Chuckista piti tehdä heikkojen lasten kaveri, joten velipoika Aaron ohjasi vuonna 1992 ilmestyneen elokuvan Sidekicks – yhdessä voittamattomat. Pääosassa on heiveröinen Brandy, jota koulukiusataan. Brandylla on murrosiän tuomia ongelmia, ongelmainen isä-poika-suhde ja kaiken lisäksi astma. Ainoa turva on unet, joissa hän seikkaile yhdessä esikuvansa, maailman kovimman jätkän, Chuck Norrisin kanssa. Sitten Brandy pääsee vanhan kiinalaismestarin oppiin ja aikoo näyttää taitonsa kiusaajilleen suuressa karate-turnauksessa.
Käsikirjoittajat ovat hakeneet innoituksensa Karate Kidistä, mutta eivät ole saaneet aiheeseen mitään uutta näkökulmaa. Tarina on täynnä uskomattoman typeriä henkilöhahmoja, joita ei ole edes yritetty syventää, vaikka siihen olisi monta kertaa hyvätkin mahdollisuudet. Juoni on vieläpä aika kliseinen ja erittäin ennalta-arvattava, joten kokenut elokuvaharrastaja voi joko haukotella tai hekotella pläjäyksen huonoudelle. Pätkä on kumminkin sen verran tylsä, että sormeni hieroi monessa kohdassa STOP-nappulaa, mutta vuokraelokuvan hinta kummitteli mielessä (voi ei, nyt tuli paljastettua, että minä jopa maksoin tämän katsomisesta), joten sinnittelin loppuun asti.
Propagandaa muistuttavan elokuvan ajatusmaailma on vielä asia erikseen. Sanoma on: Väkivalta on ainoa oikea ratkaisu. Voisihan tuo toimia, jos elokuvantekijöillä olisi kieli poskella, kuten Michael Winnerillä ohjatessaan Väkivallan vihollinen 3:sta, mutta nyt he ovat pelottavan tosissaan. Kaiken lisäksi leffa on suunnattu lapsille, vaikka toimintakohtaukset ovatkin erittäin väkivaltaisia ja Suomessa ikäraja onkin K-16. Tätä sanomaa ei yritetä edes mitenkään peitellä, kuten loistavassa Karate Kidissä, vaan Sidekicks julistaa hakkaamisen ilosanomaa häpeilemättä kovalla äänellä. Kun Brandy pieksee näyttävästi oman kiusaajansa, niin liikunnan opettaja tokaisee: ”Hyvää työtä Barry!”
Voihan olla, että kova Chuck-fani voi saada tästä paljonkin irti, mutta luulen heidänkin suorastaan vihaavan tätä. Onhan tässäkin se Chuckille tyypillinen ajatusmaailma, mutta elokuvallisilta ansioilta tämä on täyttä kökköä. Legendaariset kasariräiskinnät Delta Force ja Lone Wolf McQuade tuntuvat mestarillisilta tähän verrattuna. Näyttelijät ovat joko aivan surkeita (Brandyn opettajana nähtävä Julia Nickson-Soul), rutiininomaisen pökkelöitä (Bridgesin suvun tuntemattomampi jäsen Beau Bridges Brandyn isukkina) tai hupaisan huonoja (Brandyn karate-opettajaa näyttelevä Mako). Yritystä löytyy eniten Brandya tulkitsevalta Jonathan Brandisilta, joka olisi ansainnut ehdottomasti parempia rooleja uralleen. Brandis päätyi vuonna 2003 köyden jatkoksi 27 vuoden iässä.
Ohjaaja Aaron Norris ansaitsee ihan oman kappaleensa, sillä hänet voisi minun puolestani valita huonoimmaksi ohjaajaksi kautta aikojen. Ei ihme, että Chuckin leffojen taso oli tällainen 90-luvulla, kun kerran velipoika ohjasi niistä suurimman osan.
Lapsille elokuva on aivan liian väkivaltainen, mutta aikuisempia katsojia ei voisi vähempää kiinnostaa. Joten suosittelen jättämään elokuvan videovuokraamon hyllylle odottamaan mahdollista seuraavaa uhria.
