Olipa kerran tyttö, joka sai syntymälahjakseen taikavoimaiset suortuvat. Tytön hiukset kiinnostivat noitamaista akkaa, joka varasti lapsipolon ja sulki tämän korkeaan torniin. Siellä akka hoivasi kultatukkaa ja käytti tämän pitkiä taikahiuksia vain omaksi hyväkseen. Mutta eräänä päivänä, akan ollessa kauppareissulla, hurmaava hurmuri kipusi sattumalta tuohon torniin ja kohta se tiesi menoa tytölle ja hurmurille.
Tähkäpää edustaa Disneyn ja Pixarin Urhean Merida-sankarittaren tavoin neitoja, jotka eivät aio loputtomiin istua nättinä ja odottaa, että maailma tulee heidän luokseen. Tätä skenaariota tukien tarinan sankariksi on tuotu Aladdinin hengenheimolainen, eli varas, jolla on useimmiten älyttömästi onnea matkassa. Varkaassa saattaa olla tavanomaisen sankariprinssin sijasta enemmän jännitettävää – kenen pussiin hän pelaa, mihin huimiin tilanteisiin hänen kanssaan voi päätyä. Hepun nimi, Flynn Rider, on kumarrus takavuosien seikkailutähti Errol Flynnin suuntaan.
Jos tyttö Flynnin kainalossa onkin nyt nimeltään Tähkäpää, esimerkiksi omasta kirjahyllystäni löytyy 1978 julkaistu Grimmin sadut, jossa häntä kutsutaan Porkkanaiseksi. Tuossa käännöksessä hänen äitinsä himoitsi naapurin eukon porkkanoita ennen tytön syntymää ja vaati miehensä varastamaan ne. Alkujaan Rapunzeliksi (joko kauriinkellon latinankielisen nimen mukaan, turnipsin tai vuonankaalin saksalaisen nimen mukaan) nimetty tyttönen on saanut jossakin suomennoksessa myös nimen Persiljainen. Kun alkuperäissadussa nimellä tuntuu olevan näinkin painava merkitys, on kiinnostavaa, kuinka seikka Disney-versiossa on haluttu häivyttää taka-alalle.
Disney-versiossa sama tyttönen on jo syntyjään prinsessa – totta kai – ja hänen kuningataräitinsä ennen synnytystä niin sairas, että vain taikakukasta keitetty liemi voi monarkin pelastaa. Jotkin asiat ovat edelleen tabuja Disneyllä: raskautta ei näytetä, eikä siihen liittyviä mielihalujakaan ole haluttu alkuperäistarinan tavoin tuoda esiin. Yllättäen, ehkä Leijonakuninkaasta saatujen kokemusten ansiosta, kuolema ei kuitenkaan kuulu näihin tabuihin. Siitä kuitenkin varoitetaan jo Kaksin karkuteillä -elokuvan alkuminuuteilla, jotta jälkikasvuaan suru-uutisilta varjelevat voivat poistaa pilttinsä elokuvan vaikutuspiiristä ajoissa.
Lumikista lähtien, Tuhkimon ja Prinsessa Ruususen jälkeen pitkälettisen tytön tarina olisi sopinut Disney-satujen jatkumoon vallan loistavasti jo ennen kuin vasta 2010. Tarina ei ole yhtä löyhä kuin jotkin muut vähemmän tunnetut Grimmien sadut, mutta ehkä se on koettu Disneyllä liian hurjaksi. Alkujaanhan pitkät hiuksensa tornista köydeksi laskeva Tähkäpää ihastuu tornille harhautuneeseen prinssiin, jonka noita sysää tornin korkeuksista piikkiseen pusikkoon. Siinä sitten prinssipolo harhailee sokeana metsässä vuosikaudet ja riutuu, tytön riutuessa aviottomien lastensa kanssa rääsyläisenä muualla. Ei kovin disneyläistä.
Kaksin karkuteillä ammentaa siitä samasta, mistä monet muutkin hyvät Disney-animaatiot. Sen parasta antia ovat slapstick-osaston vitsit, kuten koiramaisen hauskasti käyttäytyvä Maximus-hevonen, pieteetillä loihdittu satumaailma kaikkine yksityiskohtineen ja tarina, jossa tyhjäkäynnillä ei ole sijaa. Pienen merenneidonkin musiikista ansioituneesti vastannut Alan Menken kuitenkin tuntuu tällä erää pettävän. Kuten Disney-animaatiot yleensä, myös Kaksin karkuteillä pursuaa laulua laulun perään, mutta nyt niistä tuskin yksikään juuttuu madoksi korvaan. Laulut eivät myöskään vaikuta – rosvojoukon yhteiskipaletta huomioimatta – erityisen tärkeiltä tarinan kannalta. Ne kertovat vain pitemmän kaavan kautta asiat, jotka tuodaan elokuvassa esiin muutenkin. Siitä miinusta.
