Natascha Kamputchin sieppaus järkytti koko maailmaa. Tyttö pääsi karkaamaan sieppaajansa luota ja kertoi tarinansa medialle. Jonain päivänä siitä saadaan varmaan mainio leffa. Sitä ennen on tyydyttävä amatöörituotannolla tehtyyn Tyttöön kellarissa. Jos katsoja on järjissään, hän tulee tämän leffan aikana hulluksi.
Päävastuussa on Ulli Lommel: amatöörileffojen ohjaaja. Olen nähnyt kyseisen miehen filmografiasta vain puoli tuntia elokuvasta Zodiac ja se riittää minulle. Lommelin tuotannot tunnistetaan siitä, että ne on aina kuvattu halvalla käsikameralla, kohtaukset on ilmeisesti saatu purkkiin yhdellä otoksella ja repliikit on varmaan huitaistu kiireellisellä aikataululla. Niin on myös Tyttö kellarissa, tekotaiteellisuuden huippu.
Tiesin leffasta vain, että se on tylsä, kuvitteellinen kuvaus Nataschan sieppauksesta ja että leffan kansikuvakin on huijausta. Leffa alkoi ja katsoin sitä kriittisellä silmällä. Siepatun tytön prologi kesti liian kauan ja ruudussakin näkyi jatkuvalla syötöllä todella hämmentäviä kuvia. Sieppaaja toistaa tytölle, että tämä on noita ja hän jopa panee nukkea. Elokuvassa on näitä hämmentäviä ja mieltä raastavia kuvia jatkuvalla toistolla. Sillä saatiin ilmeisesti lisäpituutta aikaiseksi. Kuvat ovat niin turruttavia, että sitä huomaa ajan kuluneen nopeasti ja se on tämän leffan ainoa ansio. Tämä leffa on niin sekoboltsi, että sitä luulee olevansa pilvessä. Elokuvan K-18 merkintä on tässä mielessä melko tarpeen. Erityismaininnan ansaitsee kohtaus, jossa kuvat vaihtuivat jatkuvasti entistä kummallisempiin kuviin, kunnes ruutuun ilmestyy sieppaaja peppu paljaana jyystämässä ovea.
Visuaalisuudet ovat pielessä, mutta juonikaan ei ole yhtään parempi. Katsojien on näköjään tarkoitus nauttia näistä tolkuttomista kuvista, jotta ei huomaisi sitä, että juonikin on perseestä. Tämä Natascha-kopio on elämäänsä tyytymätön nuori, joka tulee uteliaaksi, kun omituinen mies hiippailee joka päivä hänen pihallaan vain metrin päässä eikä tajua soittaa poliisille. Mies sieppaa tytön ja lukitsee tämän ullakolle. Tytöllä on monta tilaisuutta paeta, koska mies antaa tämän liikkua ympäri taloa ja he menevät jopa ulos retkeilemään, mutta käsikirjoitus päättää, että tyttö on rakastunut sieppaajaansa, ja että se on jännittävämpää kuin pakeneminen. Äijä, joka riehuu alasti kotonaan ja huutaa ties mitä, ei voi olla mielestäni rakastamisen arvoisen.
Pakeneeko tyttö lopulta vai jääkö hän rakastamansa miehen luo? Tyttö yrittää paeta ennätykselliset kaksi kertaa ja mihin niitä lopulta tarvitsi, koska edellisissä kohtauksissa he näyttivät tulevan aika hyvin sopuun? Oman käsitykseni mukaan elokuvalla on vakava identiteettikriisi. Sieppaajan sanojen mukaan tyttö on noita ja viettelijätär, mutta näyttelijän panostus näyttää siltä, että tällä ei ole älliä päässään. Sekin jää epäselväksi kumpaa katsojan edes tulee sympatisoida, ja sen selvittäminen on vaikeaa tämän sotkun keskellä.
Oikea Natascha ei ole aina kommentoinut, tapahtuiko heidän välillään mitään, mutta tämä leffa on varmasti kaukana todellisuudesta. Juoni on oikeastaan kuin huonosta Salatut elämät – jaksosta. Jopa pilviveikot voivat sanoa tätä huonoksi tripiksi. Tämä ”juttu” raiskaa ihmisaisteja, saa melkein pahan olon aikaan ja on loukkaus todellista tarinaa kohtaan kummallisella viestillään. Eräs tuttavani sanoi tästä leffasta juuri osuvasti: ”Joku yritti olla todella taiteellinen, mutta pieleen meni.”
