Ingmar Bergmanin Syyssonaatti on tarina äidin ja tyttären välisestä suhteesta. Se alkaa, kun Liv Ullmannin esittämä Eva lähettää äidilleen Charlottelle kirjeen, jossa hän pyytää tätä saapumaan vieraakseen. Eva ja Charlotte eivät ole pitäneet minkäänlaista yhteyttä toisiinsa vuosiin, minkä vuoksi yllätys on suuri, kun Charlotte eräänä päivänä sitten saapuukin. Aluksi kaikki näyttää olevan hyvin, ja äiti ja tytär vaikuttavatkin iloisilta nähdessään toisensa pitkän tauon jälkeen, mutta ilo ei ole se tunne, jota olisi riittänyt yllin kyllin heidän suhteessaan.
Tarinan edetessä katsoja saa tietää, että Charlotte on Evan mielestä ollut aivan hirveä äiti, ja tämän takia Evasta onkin kasvanut sosiaalisesti rajoittunut ja syrjäänvetäytyvä hissukka. Myös Charlotten toisen tyttären, Helenan, elämä on vain yhtä tuskaa, tällä kertaa vakavan sairauden muodossa. Talossa asuessaan Eva pakottaakin äitinsä tajuamaan, mihin hänen käytöksensä on johtanut. Charlotte kun halusi vain vaalia omaa konserttipianistin uraansa jättäen koko perheensä taka-alalle.
Koko elokuva oikeastaan kulminoituu kohtaukseen, jossa Eva viimeinkin kohtaa äitinsä ja sanoo tälle kaiken, mikä hänen sydäntään on painanut viimeisten vuosikymmenien ajan. Kohtaus on pituudessaan ja kuvauksessaan äärimmäisen häiritsevä, koska siinä todellakin tulee esille rakastavan perheen tärkeys ihmiselämässä. Evan sanomat lauseet ovat puhdasta turhautumista ja täynnä vihaa. Koska häntäkään ei ole rakastettu, niin miten hän voisi kyetä rakastamaan? Tästä nouseekin esiin monia kysymyksiä ihmisten sosiaalisesta käyttäytymisestä, eikä Bergman tarjoile niihin valmiita vastauksia, minkä takia elokuva vaatii myös katsojalta kykyä ajatella. Elokuva jättääkin katsojan pohtimaan tarjoamiaan kysymyksiä vielä pitkäksi aikaa sen loppumisensa jälkeen.
Bergmanin kerrontatyyli on rauhallinen ja luonteva. Tähän kun lisätään kahden päänäyttelijän, Liv Ullmannin ja Ingrid Bergmanin, äärimmäisen aidonoloiset roolisuoritukset, sekä nerokas, jopa runomainen dialogi, on elokuva todellinen nautinto katsoa. Se tarjoilee ajatuksia eikä sorru mihinkään mustavalkoiseen vastakkainasetteluun hyvän ja pahan välillä, vaan esittelee myös Charlotten ihmisenä hirviön sijaan. Ja ei Evankaan kohtalo voi kokonaan riippua siitä, mitä hänen äitinsä on tehnyt menneisyydessä, vaan on hänen omilla valinnoillansakin jotain tekemistä asiassa. Charlotten voidaankin ajatella yrittäneen rakentaa Evasta oma peilikuvansa, mutta ilman hänen tekemiään virheitä. Minkä taas Eva tulkitsee niin, että Charlotte olisi saanut nautintoa hänen kurjuudestaan.
Todellisuudessakin vanhemmat pyrkivät saamaan lapsestaan oman kuvansa milloin mistäkin syystä. Jotkut eivät halua tulla unohdetuiksi ja toiset haluavat vain korjata tekemänsä virheet elämällä elämänsä uudestaan lastensa kautta. Charlotten päätös Evan kasvatuksen suhteen voidaankin tulkita yhdeksi tällaiseksi virheeksi. Tämän vuoksi katsoja tunteekin myötätuntoa sekä Evan että Charlotten puolesta. Ihanteellinen asetelma, jossa kaikki olisivat hyviä ja yrittäneet vain parhaansa, kuitenkin murretaan kertomalla Charlotten hylänneen toisen lapsensa. Helenan aivan kokonaan ennen kuin tämä ehti edes yhden vuoden ikään. Katsoja ajautuukin helposti ristiriitaan elokuvan hahmojen välillä eikä tiedä kenen puolella olla lopulta. Tämä tekeekin Syyssonaatista niin hienon, koska se pistää pohtimaan, ei vain elokuvassa tapahtuvia asioita, vaan myös omaa elämäänsä ja sen tapahtumia. Välillä elokuvan asetelma muistuttaa jopa Andrei Tarkovskin mestarillisesta Peilistä. Mutta Syyssonaatti pyrkii olemaan muutakin kuin vuoropuhelua katsojan ja ohjaajan välillä, minkä vuoksi se on huomattavasti helpompi lähestyttävä kuin Peili, muttei elokuvana aivan niin palkitseva.
Syyssonaatti on elokuvataidetta painottaen sanan jälkimmäistä puoliskoa. Se on hieno kokemus, joka yhdistää elokuvan, runouden, moraalikysymykset, sekä katsojan oman elämän tiiviiksi paketiksi, joka jää katsojan mieleen vielä pitkiksi ajoiksi elokuvan jälkeenkin.
nimimerkki: Nosoki
