Minulla on Akira Kurosawaan hieman outo suhde. Olen nähnyt häneltä viihdyttäviä samuraielokuvia, jotka ovat jo sen verran hyviä, että ne voisi joskus huoletta katsastaa uudelleen. Olen myös nähnyt häneltä elokuvia, jotka tuntuvat puuduttavan tylsiltä, pitkäkestoisilta ja laahaavilta. Onneksi jokainen Kurosawan leffa on ollut kuitenkin visuaalisesti täyttä tykitystä ja kameratyö, lavastus ja puvustus on upeaa.
Kagemusha näytti ulkoapäin täydelliseltä, mutta hukkui suuruutensa ja pitkien kohtaustensa tuottamaan massaan, jolloin menetti sielunsa. Seitsemän samuraita on aivan toista maata ja ei pitkästä kestostaan huolimatta edes tunnu kovin pitkältä. Se sai minut ymmärtämään, mitä on japanilainen elokuvataide ja avasi silmäni sille, että Kurosawa oikeasti osaa hommansa mahtavasti. Vuonna 1950 ilmestynyt Rashomon oli aikoinaan Kurosawan suuri läpimurto ja teki hänestä kuuluisuuden myös länsimaissa. Vaikka se ei aivan Seitsemän samurain tasoa olekkaan, kuuluu se Kurosawan parhaimpiin elokuviin.
Puunhakkaaja löytää metsästä ruumiin ja myöhemmin saadaan kiinni rikollinen, joka tunnustaa tehneensä murhan. Päästään sekaisin mennyt rikollinen kertoo oman versionsa salaperäisistä tapahtumista. Myös murhatun miehen vaimo, manauksen avulla yhteyteen saatu murhattu ja paikalla ollut silminnäkijä kertovat kuinka heidän mielestään tapahtumat kulkivat eteenpäin. Kenen tarina on totta ja mistä kenenkin valinnat ovat johtuneet? Kuka on loppujen oikea syyllinen?
Toshirô Mifune kuuluu Kurosawan luottonäyttelijöihin ja on tälläkin kertaa roolissaan leffan yksi vetonauloista. Ehdottomasti yksi taitavimpia japanilaisia näyttelijöitä, joilla on mahdollisuus tulkita erilaisia tunteita ja kohtauksia. Machiko Kyô oli hyvä naisen roolissa, mutta pisti ainakin itseäni ärsyttämään parissa kohtaa. Vaikka hän osasi näytellä, jokin hänen olemuksessaan vain suututti itseäni. Masayuki Mori esitti aiemmin mainitsemani naisen miestä ja esiintyi miekkataistelua lukuunottamatta rauhallisesti. Hänellä oli rauhallinen ja ammattitaitoinen ote hahmoonsa ja siitä minä tykkäsin.
Leffa tarjoaa mestarillista ja uniikkia tarinankerrontaa, jota on elokuvahistorian aikana hyödynnetty monia kertoja. Kurosawa herättää neljästä persoonasta kerrotun tarinan mahtipontisesti henkiin ja onnistuu saamaan jokaisesta hieman erilaisesta kertomuksesta irti aina jotain uutta. Jännittävyys nousee juuri siitä, että ei ole aivan varma, mitä on oikeasti tapahtunut. Kun kyseessä on murhamysteeriä muistuttava tapaus, on hienoa, että mukana on näin paljon moniulotteisuutta ja luovuutta, joka pistää ajattelemaan. Saa itse miettiä, kuka teki väärin, miksi se oli väärin ja miksi tyyppi ylipäätänsä teki näin.
Mukana oleva miekkataistelu ei ehkä näytä yhtä eeppiselle tai hienolle kuin nykypäivänä tehdyt miekkataistelut, mutta on realistisempi, maanläheisempi ja intensiivisempi. Kohtaukset on kuvattu sanoinkuvaamattoman kauniisti ja kohta, jossa vesi ropisee maahan vaikuttaa erittäin yksinkertaiselta, mutta on tunnelman takia erittäin tärkeä ja on muutenkin kaunis näky. Puvustus ei tällä kertaa ole niin vaikuttava ja vaikka kuvauspaikat ovat ihan kivoja, nekään eivät ole kovin merkittäviä. Toki kummatkin ovat tärkeä osan elokuvaa ja sen tunnelmaa.
Leffalle täytyy antaa suuresti plussaa siitä, että se on oman aikansa mestariteos, mutta vielä tänä päivänäkin käsikirjoitus tuntuu nerokkaalta. Rashomon ei ole enää niin raikas kuin se aikoinaan oli, mutta toimii silti hyvin nykykatsojalle. Se jos mikä kertoo siitä, että kyseessä on mestarillinen mestariteoksen statusta kurkottava monitasoinen trilleri.
