A film about humanity. Rikoksia ja rikkomuksia –leffan tagline on lyhyt ja ytimekäs. Sisältö ei onneksi ole helppoa eikä selittelevää, se on vain kokoelma erilaisten ihmisten elämänvaiheita ja Woodyn toistamia leffan perusaineksia: eroja, pettymyksiä, nokkelaa dialogia ja ihmisiä eksyneinä omaan itseensä. Siis elokuvaa ihmisyydestä.
Rikoksia ja rikkomuksia pistää rinnakkain tavallista useamman tarinan, pysyen silti lähellä mm. Annie Hallin ja Manhattanin viitoittamaa tietä. Woodyn oma hahmo ei ole ehkä tällä kertaa kaikkein neuroottisin, mutta psykologikeskusteluita, rakastumisen ja ennen kaikkea rakastumisen kuihtumisen aiheuttamia fiilareita ei ole unohdettu. Allenin on kerrottu sanoneen edeltäjäleffa (Hannah ja sisaret) päästäneen tietyt hahmot liian helpolla, joten nyt vuorossa on tummempia varjoja ja lohduttomuutta.
Martin Landau tekee porukan riipaisevimman roolin ja taistelee omatuntoaan vastaan kaksin käsin. Hahmo on ehkä joukon julmin paskiainen, mutta jokin rauhoittava ominaisuus tekee Landaun Judah Rosenthalista aivan liian symppiksen. Aivan toista maata on ”Komedia = tragedia + aika” –teoreemaansa kertova leffapohatta Lester (Alan Alda), josta mr. Alda muodostaa todellisen itsekeskeisyyden perikuvan. Siis ulospäin, lopulta näkemykset ovatkin ehkä erilaisia. Sama pätee aika moneenkin hahmoon. Mia Farrow on tuttuun tyyliin naispääosassa, joskin Angelica Huston tukee häntä raivoisan ja petetyn naisen vimmalla sen vähän mitä ruudulla viihtyy.
Jälleen kerran Woodyn voima on dialogissa ja oikeasti koskettavissa ihmiskohtaloissa. Yksittäiset ilmeet kertovat paljon ja etenkin juutalaisperheen ruokapöytäkeskustelukohtaus suorastaan pursuaa voimaa. Samaa voi sanoa monestakin tragikoomisesta sanailusta:
”He left a note. He left a simple little note that said ”I’ve gone out the window.” This is a major intellectual and he leaves a note that says ”I’ve gone out the window.” He’s a role-model. You’d think he’d leave a decent note.”Rikoksia ja rikkomuksia on monella tapaa yksi Allenin kipeimmistä leffoista. Keskeisenä osana tarinaa olevan tohtori Levyn (jota näyttelee muuten Woodyn ystävä, New Yorkin psykologian laitoksen proffa!) kohtalo ja etenkin loppupuheenvuorona olevat sanat vetävät hiljaiseksi, mutta silti sanoissa paistaa aurinko. Ehkä pilvien lävitse ja sateiselle maalle, mutta paistaapa edes jotenkin.
