”Turn the right corner in Sin City, and you can find anything.”
Tuli sitten katsottua Sin City DVD:ltä. Viimeksi sen näin kesällä leffassa. Kahden levyn DVD-julkaisu ei tuottanut pettymyksiä, sillä kuva ja ääni pelaavat hyvin ja ekstraa on mukavasti.
Minua kismittää suuresti, että Sin City niin usein luokitellaan toimintaleffaksi, sillä sitä se ei todellakaan ole. Se on rikosdraaman ja synkän, mutta humoristisen modernin film noirin yhdistelmä, ja yhdistelmä toimiikin niin pirun mahtavasti. Yleensä CGI-elokuvat saavat minut oksentamaan niiden turhuudessaan ja heikkoudessaan, mutta ei tällä kertaa. Vaikka Sin City on tehty 90%:sti CGI-keinoin, on se silti näyttävä ja uskottava (vaikkeivät sadepisarat osu kehenkään kovassa kaatosateessa).
Vaikka en ole (valitettavasti) Millerin sarjakuvia päässyt lukemaan, on elokuvasta silti helppo nauttia. Kun ensimmäisellä kerralla leffaa ihmettelin isolta valkokankaalta, päällimmäisin asia, minkä huomasin, oli sen silmittömän kova väkivalta, mutta nyt myöhemmin kotiteatterista katsottuna sen vahva draamapuoli avautui minulle ja hyvä niin. Ei elokuva voi olla näin hyvä, jos se joka katsomisella vaikuttaa samalta.
Ohjaaja Robert Rodriguez oli jo kauan haaveillut Sin Cityn filmaamista ja saikin houkuteltua Frank Millerin tutustumaan jo valmiiseen pieneen pätkään. Miller piti näkemästään, mutta ei voinut antaa Rodriguezin työstää elokuvaa itse, koska Sin City oli Millerille niin rakas. Niinpä Milleristä tuli sitten toinen ohjaaja ja Rodriguez kusui vielä vanhan kaverinsa Quentin Tarantinon tekemään The Big Fat Kill -episodin.
Sin Cityssä äijät ovat äijiä ja naiset kauniita, joilla on isot tissit ja vielä isommat aseet. Ja kunnon miestähän eivät luodit pysäytä, hidastavat ehkä vähän. Naiset ovat suurimmaksi osaksi prostituoituja tai muuten vaan vähäpukeisia.
”Will that bring you satisfaction, my son? Killing a helpless… old… fart.””Killing? No. No satisfaction. Everything up until the killing… will be a gas.”
Sin City koostuu kolmesta episodista, joista jokainen on tasoltaan kunnon kamaa, vaikka The Big Fat Kill jää vähän parempien jalkoihin. On vaikea päättää kumpi episodi on parempi The Hard Goodbye vai That Yellow Bastard, molemmissa on jotain, mitä toisessa ei ole, ja molemmissa on jotain samaa.
The Hard Goodbye on riipaiseva tarina rujosta Marvista (Mickey Rourke), joka janoaa kostoa yhden yön jutun jälkeen murhatusta Goldiesta. Marv tappaa tiensä päästäkseen Goldien murhaajan kannibaalisadisti Kevinin (Elijah Wood) luokse. Tarina on kerrottu karun koskettavasti, mutta myös virne suun pielessä.
That Yellow Bastard on huomattavasti tunteikkain episodi. Se kertoo Basin Cityn ainoasta rehellisetä kytästä, Hartiganista (Bruce Willis), joka pelastaa 11-vuotiaan Nancy Callahanin lapsenraiskaaja Roark Juniorin (Nick Stahl) kynsistä, mutta joutuu pian putkaan. That Yellow Bastard -episodi on muidenkin episodien tavoin erittäin väkivaltainen, mutta eroaa kuitenkin muista sen vahvan draaman ansiosta. On siis vaikea päättää parasta episodia, mutta ei se ehkä ole itse tarkoituskaan.
Sin Cityn näyttelijäntyöt vaihtelevat aina loistavasta (Mickey Rourke, Bruce Willis, Michael Madsen, Benico Del Toro, Powers Boothe, Rutger Hauer, Michael Clarke Duncan) keskitasoon (Jessica Alba, Cliwe Owen, Rosario Dawson, Josh Hartnet). Leffan ylivoimaisesti parhaassa vedossa on pitkästä aikaa valkokankaalla näkyvä Mickey Rourke ja Bruce Willis seuraa hienosti perässä.
Sin City on kertakaikkisen hieno ja monenkirjavia tunteita herättävä elokuva, ehdottomasti yksi kuluvan vuosituhannen parhaista elokuvista. Suosittelen vilpittömästi.
”An old man dies, a young woman lives, a fair trade.”
nimimerkki: The Wolf
