Aaro Manner (Leppilampi) on äitynyt kirjoittamaan niin kovaa tekstiä, että Venäjän vallan varjossa värjöttelevä kansa saattaisi sitä luettuaan nousta peräti kapinaan. Näin tuumaa Venäjää paikallisissa oloissa edustava upseeri (Liinoja) ja yrittää keinoja kaihtamatta napata Mannerin hanskaansa. Hän pidättää salassa kirkkoherran (Vesa Vierikko) ja pistää liikkeelle huhun, jonka mukaan Aaro olisi kirkonmiehen mennyt surmaamaan. Vaan sitäpä ei usko edes kirkkoherran oma tytär (Helena Vierikko), saati sitten kauppamies Verneri (Loiri), jonka entinen rakastettu, kapakkalaulaja Saara (Saaristo), on juuri palannut kaupunkiin. Tähän tapaan alkaa Timo Koivusalon jo viikkoja ennen ensi-iltaa radiossa lähes puhkisoitettu musikaali.
Kun ensimmäiset viisitoista minuuttia oli Kaksipäisen kotkan varjossa -leffaa kulunut, kirjasin kokemuksen olevan kuin istuisi katsomassa rahakkaasti tehostettua koulunäytelmää. Vain kaikkein karismaattisimmat näyttelijät saavat oikeasti eloa kirjakielellä puhuttuun dialogiin. Lisäksi Koivusalo tahtoo edelleen tiukasti lainailla elokuviinsa suurten ohjaajaedeltäjien keksimiä juttuja, latistamalla ne entistäkin kuluneemmiksi kliseiksi. Tästä ja hänen kertomiensa tarinoiden positiivisesta vireestä sekä tönkeröstä dialogista on tullut jo sellainen joukko tavaramerkkejä, että miehen elokuvista ei voi erehtyä. Oikeuttaisikohan tämä nostamaan Koivusalon peräti auteuriksi (huh!)? Hän on vähän kuin elokuvamaailmaan rellestämään päässyt ITE-taiteilija. Ja kaikkihan tietävät, ettei ITE-taiteilijoita voi mennä sydämettömästi haukkumaan. Itsehän he ovat tiensä valinneet ja laittaneet kunnolla oman taidekouluja käymättömän persoonansa taiteeseensa.
Elokuvan musiikista on vaikea olla pitämättä. Mutkikkaita ja hankalia nousuja ja laskuja sisältävät kappaleet esitetään mitä hienoimmalla ammattitaidolla. Tosin, kun elokuvan pääparin olettaisi esittävän biiseistä isoimman osan, näin ei kuitenkaan käy. Koivusalo & hänen apulaisohjaaja-laulunkirjoittajakumppani-puolisonsa Susanna Palin ovat ilmeisesti halunneet pelata varman päälle ja antaneet isoimman osan leffan lauluista Anneli Saariston ja Vesa-Matti Loirin tulkittaviksi. Tilanne on vähän sama kuin Laulavissa sadepisaroissa sateeseen olisi päästetty laulamaan Gene Kellyn sijasta Donald O’Connor. Sitä paitsi Koivusalo ei selvästikään ole halunnut tinkiä yhtään siitä ilosta, että on saanut Saariston elokuvaansa. Vaikka laulaja onkin maamme parhaimmistoa, leffasta olisi hyvin voinut tiputtaa pois pari hänen esittämäänsä kappaletta. Näin vältettäisiin turtumisen tunne, joka alkaa saavuttaa katsojaa mahd. hiukan leffan puolivälin jälkeen.
Kirjoittajana Koivusalo taitaa huumorin. Sitä löytyy sopivasti kauppias-Verneristä, mistä kiitos kuuluu tietysti myös Vesku Loirille. Häntä katsellessa tulee mieleen Alec Guinness Tähtien sodassa. Hyvä näyttelijä saa kankeankin tekstin lentämään. Sama pätee ratkihauskan isäntäroolinsa jälleen kerran tekevään Esko Nikkariin. Elokuvan naisilla on hankalampaa. Esimerkiksi Helena Vierikko on rooliinsa kaikin puolin omituinen valinta muuten kuin sukunimensä vuoksi. Jos kerran kirkkoherraksi on nimetty Vesa Vierikko, tottahan hänen tyttärenään pitää olla Helena Vierikko? Siis siitä huolimatta, ettei neitokaiselta ole filmille tallentunut kuin pari-kolme ilmettä.
Paikalliselle elokuvakeskukselle Kaksipäisen kotkan varjossa on hyvä mainos keskinkertaisesta dramaturgiasta huolimatta. Puvustus, lavastus ja teknisempi puoli vaikuttavat laadukkailta. Leffaa varten rakennettu kaupunkilavaste lienee Suomen suurimpia ellei peräti suurin. (Ja se oli vaikuttava myös luonnossa.) Aitojakin miljöitä elokuvaa varten on käytetty (mm. paikallinen kirkko) ja tietysti leffassa vilisee paikallisia avustajia ja teatteripuolen taitureita (esim. pienen puheroolin vankina tekevä Vesa ”Beatle” Haltsonen) uskomaton määrä tunnetumpien kasvojen joukossa. Yleisesti ottaen Kaksipäisen kotkan varjossa on musiikillisesti ja osittain visuaalisestikin vakuuttava raina, josta varmasti edes kaikki muidenkin Koivusalo-leffojen fanit pitävät. Muita voi piristää sanomalla, että ainakin tässä tapahtuu enemmän kuin Sibeliuksessa, vaikka musiikki vie mukanaan lähinnä vain päähenkilöitä ja statistit jäävät jähmeähköksi massaksi heidän ympärilleen.
