Vanha ja raihtainen kolhoosimummo Aliide asustelee yksin maaseudulla sijaitsevassa mökissään 1990-luvun Virossa. Katkeroitunut vanhus saa kuitenkin yllättävän vieraan, kun pihalle ilmaantuu eräänä sateisena iltana vieras tyttö. Kovia kokenut Zara (Amanda Pilke) on paossa venäläistä mafiaa, joka saa Aliiden palaamaan muistossaan kauas menneisyyteen ja surulliseen kolmiodraamaan siskonsa Ingelin ja tämän miehen Hansin välillä Viron historian synkimpien hetkien aikana.
Sofi Oksasen ylistetty ja kaiken mahdollisen voittanut Puhdistus on ilman muuta syksyn elokuvatapaus. Yli miljoona lukijaa odottaa näkevänsä oman näkemyksensä mukaisen version tarinasta, joka puhuttelee feministisellä sanomallaan ja kommunismin uhrien muistolla. Lopputulos ei varmasti kaikkia miellytä, mutta hankala filmatisointia on huonoksikaan syyttää.
Puhdistus on ennen muuta näyttelijöiden elokuva. Siitä irtoaa myös suurimmat kiitokset: Laura Birn on sydäntä särkevä nuorena Aliidena, jonka sydäntä särkevää kamppailua hengissä selviämisestä ja rakkaudesta on kouraisevaa seurata. Myös Liisi Tandefelt onnistuu vakuuttamaan ronskina, rumana ja itsensä kovettaneena, mutta sisältä inhimillisenä vanhuksena. Hyvää työtä tekee myös Amanda Pilke, jonka itsensä likoon laittaminen on esimerkillistä ja satuttavaa. Aliiden sisarta Ingeliä näyttelevä Krista Kosonen on sen sijaan hiukan väärässä elokuvassa ja Tommi Korpela vähintäänkin väärässä roolissa: tämä jokaisen suomalaisnaisen päiväuni kun ei vain taivu päähenkilölle inhoreaktioita tuottavaksi pakkoraoksi. Peter Franzen taas on Peter Franzen, kuten aina.
Elokuvallisessa mielessä Puhdistus on loistava. Amerikassa pitkään oleillut Antti Jokinen on ohjannut elokuvan, joka ei häviä tekniseltä tai taiteelliselta tasoltaan Hollywoodin laadukkaimmillekaan tuotannoille. Kuvaus ja äänitys ovat ensiluokkaisia, eikä sen jouhevaa leikkausta tai Tuomas Kantelisen musiikkia voi kuin kehua. Viron maaseudun lian, nesteiden ja erilaisten höyryjen täyttämä miljöö tallentuu filmille naturalistisella tarkkuudella, johon vaikuttavan tarinan tapahtumat istuvat luontevasti.
Puhdistusta on kritisoitu paljon väkivallalla mässäilystä – jopa sellaisten toimesta, jotka eivät ole sitä edes nähneet. Raaka Puhdistus kiistatta on, mutta on iso ero väkivallan näyttämisen ja sillä mässäilyn välillä. Yksikään veriroiske, ruumis tai raiskaus ei ole elokuvassa sen itsensä takia, vaan osana kokonaisuutta korostamassa aikakauden kaoottisuutta ja tarinan kulkua. Jos elokuvaa kritisoi siitä, että se näyttää epämieluisia asioita, on syytä kysyä, kannattaisiko katsojan vaihtaa elokuvaa. Tämä ei ole mukava tarina. Näitä asioita ei ole tehty kaunisteltaviksi. Omissa kirjoissani katsojan haastaminen on ennemmin meriitti kuin miinus.
Osa kirjan lukeneista on myös sitä mieltä, että asioiden jättäminen katsojan oman mielikuvituksen varaan on tehokkaampaa kuin niiden näyttäminen. Toisaalta kuva kertoo kuitenkin enemmän kuin tuhat sanaa.
Elokuvan suurin ongelma tulee lopulta itse pohjatekstistä. Palkintosateen saattelema teos on kieltämättä vahva tarina harvemmin käsitellystä aiheesta, mutta onko se ainoa kriteeri arvostaa tarinaa yhdeksi vuosisadan suurista kertomuksista? Jotta tarina – ja sitä kautta myös elokuva – pääsisivät kirjoissani suurten ihmisyyttä tutkiskelevien romaanien joukkoon, sen olisi ensin luovuttava sen läpitunkevasta asenteellisuudesta. Toki on ymmärrettävää, että Oksanen kertoo tarinaansa virolaisnaisten näkökulmasta, jossa venäläiset ja kommunismi näyttäytyvät yksipuolisesti pahoina, mutta samalla siinä kyllä hävitään iso potenttiaali aidosti mielenkiintoisesta, yhteiskunnallisemmasta tarinasta.
Miten loistava elokuva olisikaan ollut, jos kommunismilla olisi elokuvan maailmassa nykyisten Lenin-uskovaisten agitaattoreiden, Heinrich Himmler -imitaattoreiden ja muiden vallanahneiden pyrkyreiden lisäksi myös aidot kannattajansa? Niitä jännitteitä, jota kahtia jakautuneen kansan keskuudessa vallitsee, on kuvattu niin kirjallisuudessa kuin elokuvissa aivan liian vähän. Ja olisiko nykypäivän pahiksillekin kannattanut antaa edes yksi kohtaus aikaa selventää motiivejaan sen sijaan, että näiden tehtäväksi jäisi yksinkertaisesti olla pahoja?
Ei ole myöskään väärin huomauttaa, että tarinan tekemä rinnastus kommunistien hirmutekojen ja huoramafian toiminnan välillä on hämmentävän irrelevantti muuten vahvassa ja loppuun asti mietityssä tarinassa.
Elokuva kuitenkin toimii juuri omasta, joskin kapeasta näkövinkkelistään. Loppujen lopuksi kyseessä on inhimillinen tragedia maailmanhistorian myrskyjen keskellä, jollaisista sekä katsojat että kriitikot pitävät. Ja on syytäkin, kokemuksena Puhdistus on hieno, synkkä ja tuntuva elokuvaelämys, jollaisia Suomen elokuvateollisuus tuottaa aivan liian harvoin.
