Kaikki rakastavat kaikkia, happy end ja lopputekstit. Kuinka tuttu näky tämä romantiikkaelokuvien suurin klisee onkaan? Kysymykseen ei tarvitse vastata, riittää kun katsoo nykyajan turhanpäiväisiä siirappisössötyksiä korostettuna ärsyttävällä ylisentimentaalisuudella. Toista oli silloin vielä, kun naiset olivat puuta ja miehet rautaa. Nostalgian tunne oli huipussaan, kun Yle Teema esitti pitkästä aikaa televisiossa kautta aikojen katsotuimman ja menestyineimmän elokuvan Tuulen viemää. Mahtipontinen eepos kertoo Amerikan sisällisodan vaiheet ylpeästä alusta aina katkeraan loppuun asti. Jumalaisen näköinen Techincolor-väritys oli vielä täysin uusi asia 40-luvun alussa ja juuri tämän uuden tekniikan käyttöön ottoa, voidaan pitää yhtenä syynä Tuulen viemää -elokuvan suureen suosioon. Kuvaaja William Cameron Menzies sai kunnia-Oscarin mullistavasta Techincolor-tekniikastaan, jota muut elokuvat alkoivat jäljittää vasta vajaa vuosikymmen myöhemmin.
Kunnia-Oscarin lisäksi Tuulen viemää pokkasi gaalasta seitsemän muuta palkintoa. Suuri kassamenestys iski kaikkiin ja elokuvasta muodostuikin trendi, jonka pystyy havaitsemaan melkeinpä kaikista nykyaikaisista romantiikkaelokuvista. On mieshahmo, joka uljas, ylimielinen ja jonka heikkouksia ei näytetä. Mies korostetaan jumalaisessa hahmossa ja hän on yleensä selvästi muita ylempänä. Sitten on nainen, joka on ulkonäöltään joko ressukka tai kaikkien ihannoima povipommi. Nainen rakastuu mieheen ja yhdessä he väistävät epäonnisuuden karkeat kalliot liitäen komeasti yhteiseen romanssiin. Siirappista, sanoisi nykyajan katsoja ja kieltämättä sellaista se onkin. Ero onkin vain siirappisuuden ja vastapainoksi laitetun draaman määrästä. Tuulen viemää on imelä ja siirappinen, mutta se sisältää myös mammuttimaisen kestonsa aikana tipan linssiin tuovia kohtauksia, repliikkejä ja ikimuistettavia eleitä.
Juoni on tuttuakin tutumpi ja kaikessa simppeliydessään selvästi henkilöpainoitteinen kuvaus. Scarlett O’ Hara (Vivien Leigh) on rikkaan maanomistajan kolmesta tyttärestä vanhin ja luonnollisesti täysin piloille hemmoteltu primadonna. Kukaan mies ei ole tarpeeksi hyvä Scarletille ja kun oma peilikuvakin näyttää vielä upeimmasta upeimmalta, käytös on diivamaisen alentavaa ja mielessä pyörii vain omat hiuskiehkurat, on ilmiselvää että jokin keltainen on epäilemättä lirahtanut Scarletin nuppiin. Silmänsä varattuun mieheen Ashley Wilkesiin (Leslie Howard) iskenyt Scarlett katsoo raivoisa mustasukkaisuus silmillään miehen kihlajaisia toisen naisen Melanie Hamiltonin (Olivia de Havilland) kanssa. Samalla aikaa sisällisota kolkuttelee kiivasti Yhdysvaltojen portteja ja etelän miehet juoksevat voitosta varmana ja täysin ylimielisinä armeijaan värväytymään. Etelän voitto on käytänössä varmaa, ainakin kaikkien paitsi yhden miehen mielestä. Rhett Butler (Clark Gable) on lieromainen naistenkaataja, joka on omahyväinen ja upporikas kapteeni ja tietää liiallisen röyhkeyden koituvan eteläläisten kitkeräksi kohtaloksi. Ei aikaakaan kun Scarlett iskee silmäänsä ulvaaseen Rhettiin ja eikun yks’ kaks’, aavikkoauringon kuuma romanssi kiehuu kiehumistaan. Tunteet heittelevät rajusti kuperkeikka pakkaselta ja lämmön puolelle, tunteet risteävät ja eroavat sisällissodan pauhatessa taustalla. Kun kaikki rakkaat ja tärkeät ihmiset katoavat kuin tuulen viemänä, Scarlett joutuu miettimään uudestaan omaa sokeaa röyhkeyttään ja vallanhimoaan.
Kolme ohjaajaa puhki kuluttanut tuottaja David O’ Selznick on halunnut luoda mahdollisimman ylivertaisen, ohittamattoman ja ennennäkemättömän teoksen. Selkeästi kolmeen eri osaan jaettu elokuva näyttää kolmen erilaisen ohjaajan näkemyksen samasta aiheesta. Ensimmäinen puolisko käsittelee sisällissodan alkua ja on selvästi maskuliinisin kolmesta osasta. Alkupuolisko on kieltämättä elokuvan parhain osa, koska vielä silloin ei hommaa lyödä yliampuvaksi lempimiseksi, vaan ohjaaja George Cukor on saanut luotua karskin kuvauksen kiehtovista maisemista ja oman maan tärkeydestä. Otetaanhan siinä myös Amerikan tilanteeseenkin kantaa. Keskikohdalla Victor Flemingin ottaessa ohjakset homma menee selkeästi katkerammaksi ihmisuhdepallon paisuessa paisumistaan. Jotain satiirimaista sisällisotakantaa voi huomata, joka on harmittavan laihaa ja yksipuolista. Loppupätkän ohjaajana kunnostautunut Sam Wood pistää homman nyyhkyttelyksi ja kitkerän surullinen loppu, ei ole sieltä miellyttävämmästä päästä. Onneksi lopusta sentään korostuu, kuinka ihmiselle tärkeät asiat voivat kadota kuin tuhka tuuleen, jos niistä ei pidä kiinni kunnolla. Tämän opetuksen oppii päähahmo Scarlett todellakin kantapäänkautta ja saahan siinä myös jokainen muu hahmo osansa.
Suorituksestaan Oscarin nappaneen Vivien Leighin päähahmo Scarlett on upea kokonaisuus. Mielipiteitä halkaisevan naikkosen röyhkeys ja ylimielisyys herättää närkästystä ja halveksuntaa ja katsoja voi tuntea selvän vihan naista kohtaan. Leigh on kuin kävelevä tunneopas ja hän tulkitseekin kerrassaan upeasti erilaisia tunteita aina ylimielisyydestä omantunnon tuskiin asti. Naistenkaataja Clark Gable on kuin tehty rooliinsa, koska hänen esittämän hahmon, Rhettin ylimielisyys ja naistennaurattajan maine eivät paljon eroa Gablen siviilielämästä. Puolessa välissä elokuvaa Gablen jatkuva kulmakarvan nosto alkaa jo hiljalleen ärsyttämään. Sivuhahmoista varsinkin Leslie Howard on nyhverömäinen Ashley, joka ajautuu valtavirran mukana, eikä saa oikein tilaa omien tunteidensa taikka mielipiteidensä luonnille. Hänen kihlattunsa Melanie on kuin enkeli ja messias samassa paketissa. Ihastuttava suklaasilmäinen söpöstelijä herättää vahvaa sympatian tunnetta katsojassa. Myös sisällissodan aikaan yleisinä pidetyt ”neekeriorjat”, ovat harmittavan tyytyväisiä rooleihinsa ja puhkikulutetuissa ryysyissä eläminen ja jatkuva työllistäminen saa katsojan tuntemaan olonsa harmilliseksi ja paikoin surulliseksi. Kun pahamaineisen Ku Klux Klanin toimitaan otettaan piilomaisesti kantaa, painii katsojan omantunnon tuskan ja empatian epämääräisessä sekoituksessa.
Tuulen viemää on kerrassaan mammuttimainen teos, joka kuuluu yleissivistykseen ja se olisi hyvä katsoa ainakin kerran elämässä. Romantiikan edelläkävijä ja suunnannäyttäjä herättää vahvasti ajatuksia ja ottaa asioihin kantaa, mutta on silti väsyttävän ylipitkä. Siirappisia kohtauksia ja repliikkejä löytyy, mutta kun teos pohtii vakavampiakin asioita, pystyy katsoja antamaan anteeksi turhalle imeläisyydelle. Rotusyrjintä, vallanhimo ja katkeruus ovat pääteemoja joihin syvennyttään huolellisesti varsinaisen asian siimeksellä ja joita myös korostetaan vertauskuvallisesti ja paikoittain piilomaisestikin.
Tuulen viemää on kulttiteos, joka pysyy kulttiteoksena. Se on myös imelä romantiikkakertomus, joka on puhtaasti feministinen ja paikoittain myös hyvin sentimentaalinen. Se on myös tepsivä unilääke ja historiikkieepos. Ylidramatisoiden aika kuluukin kuin tuulen viemänä.
