Laajaa suosiota nauttiva Amores perros ei sitä varsinaisesti aloittanut. 21 gramman lisäpaino oli sen jo tehdä. Mutta kun vaakaan sysättiin Babelin laajalle levittäytyvä kokonaisuus, johan alkoi tapahtua. Fanitukseni Alejandro González Iñárritua kohtaan pystyi vihdoin sanoa syttyneen.
Meksikolaisen nimihirviöohjaajan Kuolema-trilogian tylysti loppuun saattava Babel sai aikoinaan ensimmäisellä katselukerralla kanssakatsojilta kommentteja, jotka voisi kauniisti sanottuna tiivistää muotoon ”Ai taas tällainen Arsi elokuva”. Ja tässä lainauksessa nimimerkkini alkuosa tosiaan toimii adjektiivina, koska huomasin sen todella pitävän paikkaansa: sama ihmisjoukko oli kerta toisensa jälkeen pudotellut hieman vaativammille laatudraamoille (mm. Charlie Kaufman -elokuvat, Mulholland Drive, Memento, Lost in Translation) tunnusmerkiksi aina tuon samaisen sanasen, ja tullut siinä ainakin löyhästi määritelleeksi itseään kamalasti kammoksuttavan genren. Otin sen kehuna vastaan.
On hyvä, jos edes päägenre yhdistää mainittuja leffoja, mutta ainakin sen verran yhtäläisyyksiä löytyy, että kaikki tuntuvat ainakin jollakin asteella rikkovan onnistuneesti perinteisiä leffan rakenteita, kurkistavan mainstreamiin päin jostain kummallisesta marginaalista. Ja tässä kohdassa on hyvä huomauttaa, että eihän Babel tosiaan lähde Mementon tavoin takaperin tallomaan tai ylly yhtä maagiseksi kuin Mulholland Drive tai pisteliääksi kuten Adaptation., mutta sen järjettömän rehellisessä kerronnassa ja tavassa nivoa yhteen monta eri tarinaa on jotakin kapinallista. Ja puhdistavaa.
Jokainen leffan tarinoista voisi yksinään olla jo kokopitkänsä. Tai jos välttämättä lähdetään kritiikkilinjalle, niin juuri päätarinan ”toinen puolikas”, Prad Pittin nimellä kansan leffateattereihin usuttanut ampumavälikohtausosio, on se ohkaisin palanen, mutta onnistunut osanen sekin. Silti tuon minimalistisen ja tylyn rakkauden paikkaamisen taustalla kuplii vielä enemmän. On aivan sama, viekö Iñárritu katsojan Japanin klubien valohelvettiin, Marokon köyhälliselämään tai aavikon paahteeseen, vire ja päällekäyvä voima säilyttävät äärimmäisen korkealle viritetyn vakionsa. Ja siinä säkenöinnissä syttyvät tähdetkin: Japanissa Rinko Kikuchin kapinoiva kuuro teini tavoittaa niin ahdistuneisuuden kuin toiveikkuudenkin ääripäät, ja elokuvan yhteiskuntaeroihin pohjaavan tarinan sielu (uhmassa ja katumuksessaan) tiivistyy hyvin Marokko-tarinan lapsinäyttelijöihin.
Babelin juonesta on turha lähteä turisemaan sen enempää, koska vienoisessa yllätyksellisyydessäänkin pointti ei ole itse juonivetoisuudessa, vaan siinä miten elämänmakuisesti kaikki kerrotaan – siinä miten ilot ja surut vuorottelevat ja kamera tuntuu vain tallentavan tosielämän sattumuksia ketjuksi. Palkittu musiikki toimii välittäjänä ja kuvat liukuvat varmoina ja vääjäämättöminä vieden jokaisen tarinan loppupisteeseensä: kenet kuolemaan ja kenet vain hetkeen, jossa kaikkea aiemmin koettua täytyy pysähtyä katsomaan uudelleen.
Babelin perimmäinen voima on juuri siinä, että saman ajattelemisen tunteen se lyö myös elokuvalle täyden huomionsa antaneen katsojansa ylle. Kuten onnistuneen taideteoksen kohdalla aina, täytyy Babeliinkin palata vielä pitkään leffan jälkeen ja antaa mielen liukua leffan maisemiin. Etenkin Japani-osion hetkiin, joissa sulkeutuneeksi ivatun yhteiskunnan yksilö astuu esiin taivaisiin kurkottavien betonijättien varjoista.
