Paul W.S. Anderson istui aamulla kahvikupposen äärellä ajatellen uraansa.
”Hmmm”, hän ajatteli, ”Resident Evilit tahkosivat hyvin rahaa, koska tein sen mitä toiset zombieleffaohjaajat eivät olleet uskaltaneet tehdä: poistin veren ja laimensin väkivallan minimaaliin. Olisin tietenkin voinut jättää vielä pois ne hurjat dobermannit, koska ne olivat liian pelottavia pienille lapsille.”
Hän kohotti kahvikupin huulilleen ja joi. Hänen ajatuksensa jatkoivat lentelyään: ”Voisin jatkaa samaa linjaa kuin Residenteissä, mutta mikä olisi kohteeni?
Mitä elokuvia tai pelejä kauhun tai scifin ystävät rakastavat?”
Hän sai neronleimauksen. ”Alien! sillähän on oma kulttimaineensa. Mutta se ei ehkä riitä.”
Hän meni internettiin ja tutki asiaa. Hän näki kuinka monet fanit olivat vuosia tätä pyytäneet. Jopa rukoilleet. Hänen näytöllään komeili Alienin lisäksi myös sellaisen vihreän rastafarin näköinen otus.
”Alien vs Predator”, hän huudahti ääneen. ”Siinä se. Mutta minkälainen juoni? Mitä mielenkiintoista siinä tapahtuisi?” Hän hieroi leukaansa mietteliäänä. ”Hälläväliä. Ihmiset haluavat nähdä suuria efektejä ja tiukkaa taistelua. Kyllä se juonenpuute siinä melskeessä unohtuu. Ja mitä jos elokuvalle saisi vielä ikärajan PG-13? Paljon rahnaa, paljon rahnaa.” Paul W.S. Anderson yhdisti sormensa kuin mr Burns konsanaan. Ja hän hymyili.
Ja niin elokuva valmistuu. Ilman omaperäistä juonta, ilman mielenkiintoisia hahmoja, ilman loogista järkeilyä, ilman verta, mutta efektit löytyvät. Heitetään sekaan jopa Matrixin Bullettime hidastuksia. Mitä jos elokuvan naispäähenkilö liittoutuisi vielä Predatorin kanssa, koska eihän Predator yksin pärjäisi lajikaveriensa kanssa, ehei. Hän tarvitsee välttämättä ihmisen apua. Tehdään alienin pääkopasta kilpi ja hännästä keihäs niin nainen sopii Predatorin rinnalle kuin nakutettu.
”Täydellinen”, Paul W.S. Anderson ajatteli kun näki viimeistellyn printin elokuvasta.
Mutta yllättäen vanhat ja nuoret Alien ja/tai Predator fanit eivät oikein omaksuneet elokuvaa alkuperäisten pariin. Mutta ihmiset kuitenkin maksoivat elokuvalipun. Lapsetkin käyttivät lounasrahansa nähdäkseen kaksi suosittua hirviötä ottamassa yhteen.
”Mitä minä tein väärin? Miksi kaikki eivät pitäneet tästä elokuvasta?”, Paul W.S. Anderson ajatteli eräänä aamuna. ”Toisaalta onko sillä väliä mitä tein väärin kun kerran rahaa virtaa sisälle tykkäsivät siitä tai ei. Täytyyhän ihmisten maksaa nähdäkseen elokuvan, vaikkakin vain todetakseen sen olevan huono.”
Paul W.S. Anderson sytytti nyrkinkokoisen sikarin ja otti käteensä uuden käsikirjoituksen.
”Tästä tulee ainakin yhtä hyvä kuin AVP:stä”, sitten hän alkoi nauraa. Pimeys kahlitsi ja ympäröi hänet. Ei näkynyt muuta kuin rahankiilto silmissä. Ja hopeinen kiemurteleva teksti käsikirjoituksessa, jossa luki Castlevania.
nimimerkki: petey käspä
