Muutama viikko sitten kaikki oli vielä hyvin. Fincherillä, kiistattoman rautaisen leffafilmografian omaavalla miekkosella, oli taskussaan 13 Oscar-ehdokkuutta Benjamin Buttonin uskomattomasta elämästä ja ko. elokuva vasta odotti tuloaan näille pohjoisille piireille. Ensimmäinen, ja kovin ratkaiseva, failure oli odotetun elokuvan näkeminen: harvalta ohjaajalta kolmen pojon peruslaadukasta leffaa voi kutsua isoksi pettymykseksi, mutta Fincherin kohdalla näin käy nyt. Niinpä toinen failure oli tavallaan odotettu, tavallaan ei: Oscar-kisa olisi voinut kallistua Fincherille jopa vanhojen meriittien puolesta, mutta niin ei vain käynyt. Ja hyvä niin. Benjamin Button nappasi kolme Oscar-pystiä ja nekin ns. vähemmän keskeisistä kategorioista, toisaalta ne se napsi melko ansaitusti.
Ja mikä siinä mahtipontisessa perusjenkkiläisessä sankaritarinassa sitten mättää? Kuten sanottua, kauttaaltaan perusvahva tapaus on kyseessä, joten hyvällä omallatunnolla voi todeta, että sen isommin ei mikään. Mutta osa-alueina useampikin portti vuotaa. Ongelmalistassa ensimmäisenä kasvoille lyö megalomaaninen kolmen tunnin pituus, johon leffalla ei oikeasti ole rahkeita. Toisekseen tuon hullunkurisesti vanhana syntyneen ja hiljalleen kuolemaa kohti nuortuvan Benjaminin elämässä pudotellaan elämänviisauksia vähän liiaksikin ja voimakkaan alleviivauskynän kera. Tunnetila on kyllä viritetty, siitä pitävät huolen niin asiansa osaava ohjaaja kuin käsikirjoittaja, joka tunnetaan paremmin… niin… aivan… Forrest Gumpista. Ja senhän emotionaalisia teemoja tässä kirja-adaptaatiossa sitten voimakkaasti noudatetaankin. Hyvässä ja pahassa.
Elämän tylyä kauneutta pohtivassa ilmapiirissä Benjamin Buttonin rakkausteeman pitäisi pystyä avaamaan kyynelkanavia oikein urakalla, mutta jotenkin se ei vain pysty siihen. Rakkaudesta, kuten sanottua, ladellaan liukuhihnalta kauniita asioita, ja kuolema vierailee monta kipeää kertaa. Mutta oikeasti kukaan hahmoista, ei lopulta edes Pittin päähahmo, ole niin rakastettava, että niille uhraisi sen suurempaa ajatusta. Eikä tässä voida edes vedota Arsin itsensä kylmyyteen, sillä moni muu leffa on sen herkän tempauksen tehnyt. Mielessä käy myös se, että onko Fincherissäkin nyt oma iso vikansa, sillä voimakas tunnelmointi ei aiemminkaan ole ollut se miehen valttikortti. Debyytti Alien-saagassa tarjosi synkkää kauhutoimintaa, Se7enissä raahauduttiin loputtomassa sateessa sadistisen murhaajan jäljillä, The Game juonitteli katsojansa solmulle, Fight Club iski yhteiskuntakriittisellä nyrkillä epäilijänsä kanveesiin, Panic Room erhesiirtona tarjosi visuaalikikkailevan perustrillerin ja pitkän tauon jälkeen Zodiac jahtasi taas tosielämän sarjamurhaajaa. Mutta mikään näistä ei sisältänyt pinnalle nostettua tunteilua, vaan pauhasi eteenpäin rautaisella menollaan. Benjamin Buttonissa haiskahtaakin nyt sitten se lemahdus, että ”Osaanhan minä tehdä sen gaalavoittajagenren suurelokuvan, osaanhan, eikös vain…”.
Tuntuu tylyltä jatkaa ehkäpä aikamme kovinta leffaputkea (Nolan & Aronofsky ohessa) tekevän ohjaajan vahvahkon leffan miinuspuolien ruotimista, mutta jatkan silti. Brad Pittin ehdokkuus Pääosa-Oscariin sekä muihin lukuisiin palkintoihin tuntui lähinnä mainostempulta. Tai sitten lööpeissä ahkerasti pyörivällä nimellä kerätyltä bonukselta. Oli miten oli, niin ei Pitt nimenomaan näyttelijänä tarjoa mitään suurempaa. Eikä pääparin välillä ole sitä sidettä, joka saisi katsojan elämään heidän kanssa sitä… uskomatonta elämää, ihmeellistä rakkautta. Suorituksista säväyttävin on Tilda Swintonin (harmittavan lyhyt) visiitti elokuvan keskivaiheilla. Niissä minimalistisissa kohtauksissa on enemmän kaipuuta ihmisen luo ja tuskastumista oman tien hukkumiseen kuin voisi aluksi olettaakaan.
Leffan suurimmat ansiot ovat taidokkaassa maskeerauksessa, joka ilmeisesti hämäsi monia luulemaan liikoja Pittin osuudestakin. Yhtälailla on myös myönnettävä, että elämän aallokossa seilaavan purren lailla poukkoileva elokuva todella hiljentää/koskettaa (saavuttamatta viimeistä silausta) niissä keskeisimmissä kohdissaan, ja on sitä kautta juuri sitä, mitä sen kaunis tagline (Life isn’t measured in minutes, but in moments!) julistaa: hämmentävän oudon sattumuksen kautta kerrottu tarina tosielämästä ja siitä miten sitä voi hukata. Nolompaa onkin se, että vertauskuvaistaessaan elokuva hukkaa omasta loistokkuudestaan ison siivun venyttämällä niiden harmaimpien kohtien mittaa.
Hienoista kohtauksista on lueteltava loppupuoliskolle mentäessä nähtävä taksikohtauksen rytmitys, joka jätti todella freshin fiiliksen. Samaten itse perusajatus elämän ehtoopuolen ja orastavan alkutaipaleen kääntämisestä on kieroutuneen kiehtova. Mutta se loistokkuus valuu hukkaan sitä myötä, kun elokuva suurissa käännekohdissaan valitsee kerta toisensa jälkeen sen pelolla odotetun latteahkon tien. Yhtälailla päämääräänsä saapumatta jäävät selkeästi romanttiseksi ja ajanhenkeä korostavaksi aiottu score tai tanssijattaren kaarevista liikkeistä haetut aistikkaat vivahteet.
Fincherin filmografiassa Benjamin Button ohittaa David Koeppin kässäriin kompuroineen Panic Roomin sekä juuri ja juuri Alienin kolmososan, joka painiskeli jo käsittämättömän isojen tuotanto-ongelmien kanssa aikoinaan. Siksipä onkin sääli, että Fincher tullaan 13 pokaaliehdokkuuden takia muistamaan monissa piireissä paremmin tästä perusdraamaksi kääntyvästä leffasta kuin vaikka oikeasti merkittävistä Se7enistä ja Fight Clubista. Hmm, toisaalta, koska Button aiheessaan harhaileva kuin tämä teksti konsanansa, voi käydä hyvinkin niin, että ”Nappula” tosiaan katoaa muutamassa vuodessa pois. Aika näyttää. Ja kulkee yhteen suuntaan.
