Olipa kerran ohjaaja nimeltään Kevin Lima. Hän ei ollutkaan aivan tavallinen ohjaaja, miehellä nimittäin oli salaperäisiä kykyjä saada epäilyttävistä aineksista aikaan hurmaavan hömppä fantasiakomedia. Tämän filmin nimi oli lumottu. Se tuotti tekijöilleen niin paljon rahaa ettei tainnut jokikinen kolikko taskuihin mahtua. Huhutusta jatko-osasta huolimatta he kaikki elivät onnellisina elämänsä loppuun asti, olivathan he nyt vapaita rahahuolistaan ikuisiksi ajoiksi. Sen pituinen se.
Giselle (Amy Adams) elää taianomaisesta Andalusian valtakunnassa, jota hallitsee ilkeä kuningatar Narissa (Susan Sarandon). Nuoren prinsessan suurin haave on jonakin päivänä löytää rinnalleen oma komea prinssi, jonka kanssa elää onnellisena elämänsä loppuun asti. Tämän jonkun päivän koitettua rakastavaiset ovat hädin tuskin sopineet naimisiinmenosta kun paha kuningatar kruunuaan suojellakseen työntää Gisellen taikakaivonsa kautta todelliseen maailmaan, jonka kovuuden paljastuminen saa tyttörukaan pään ikävästi pyörälle. Onneksi tähänkin paikkaan mahtuu ystävällisyyttä kun Robert (Patrick Dempsey) päättää säälistä auttaa harhailevaa prinsessaa, vaikkei uskokaan tämän selityksistä sanaakaan.
Tällä välin Andalusiassa Gisellen sulho (James Marsden) huomaa morsiamensa kadonneen ja karkaa etsimään tätä samaisen taikakaivon kautta. Peloissaan, että pelastusretki saattaisi jopa onnistua paha kuningatar lähettää häneen rakastuneen apulaisensa (Timothy Spall) häiritsemään kaikin mahdollisin keinoin rakastavaisten yhteenpaluuyrityksiä. Samaan aikaan yrmeän Robertin ulkokuori alkaa pala palalta murtua Gisellen valloittaessa tämän sydämen hitunen kerrallaan. Paha vain, että kainalossa on jo yksi morsmaikku (Idina Menzel). Kuka lopulta saakaan kenet?
Edellä mainittu juonikuvaus saattaa aiheuttaa joillekuille epätoivon puuskan, mutta pelkoon ei ole aihetta. Lumottu on valloittavan hauska parodia tutuimmista satukliseistä keskittäen päähuomionsa nimenomaan prinsessasatuihin. Toki on myönnettävä ettei, lajityypin huomioonottaen, juonenkulkua ole turhan vaikea arvata. Siitä huolimatta näkisin, että prinsessakliseiden vääntely muotoon jos toiseen kantaa erinomaisesti joidenkin ehkä hivenen turhauttavien hetkien ylitse. Minua ainakan nauratti muutama hulvattomampi kohta jopa raikuvasti ääneen eikä sitä tapahdu usein.
Näyttelijöistä Amy Adams on kuin luotu tällaiseen hömpän pömppä rooliin. Äänenpainojaan myöten kyseinen neitonen on nappivalinta yltiöpositiiviseksi satuhahmoksi. Likipitäenkään kaikille mainittu hahmo ei varmaankaan uppoa vaan ärsytyskynnys saattaa olla täynnä jo ensimmäisten kohtausten jälkeen. Morsiantaan rakkauden suomin voimin etsivä Prinssi Edward aka James Marsden tarjoilee parit hekotukset muttei oikein muuta. Hahmo tuntuu jotenkin huonosti kirjoitetulta. Huomattavin ilouutinen castin puolelta on ilman muuta ainakin minun kirjoissani ”lässyn lässyn läpäti lää” osastoon lokeroitunut Patrick Dempsey, jonka roolisuoritus osoittaa ettei miekkonen aivan kelvoton heppu voi olla.
Loistavien sivuosien armoitettu mies Timothy Spall vetäisee Lumotussa mahtavan tulkinnan pomoonsa rakastuneena kätyrinä. Itse pääpirua näyttelevä Susan Sarandon on, harmillistä kyllä, hieman vaisu ja reaalimaailmaan päästyään enemmänkin huvittava kuin pelottava, vaikka luultavasti se oli tarkoituskin. Lisäksi tarinan kliimaksissa hänen repliikkinsä ovat noloja eikä koko yhteenotto muutenkaan täytä odotuksia edes tehosteiden osalta, joiden rumuus näkyisi varmasti pieneltä mustavalkotelevisioltakin huoneen toiselle laidalle. Mihinkäs se 85 miljoonaa sitten on kulutettu jos ei tuon kummoisempaa lopputaistelua saatu aikaiseksi?
Julie Andrewsin mainion rauhallinen kertojaääni sopii kokonaisuuteen kuin hillo letuille. Toisaalta lienee paikallaan kehaista myös ties kuinka monenteen kertaan kuvattua New Yorkia, josta tällä kertaa on löydetty hyvin juonen teemaan sopivia kuvauspaikkoja. Animaatio-osuuksistakaan ei löydy moitittavaa, oikean maailman ja Andalusian välillä liikutaan toimivasti. Tosin filmin alussa tuntuu ettei tarina oikein lähde käyntiin, sillä pohjustus tuntuu kestävän liian kauan, vaikka pilkan suunta käykin siitä tyydyttävän pirteällä tavalla selväksi.
Loppukateettina todettakoon Lumotun olevan messevää vaihtelua harmaaseen arkeen, välillä useimmista lienee mukavaa katsoa myös vähemmän ajattelua vaativia, sympaattisia leffoja. Viimeksimainittua tässä ainakin pitäisi riittää. Joten päivän piristykseen tätä kaiten voisi suositella. Jos sattumoisin kuitenkin olet perisuomalainen hivenen jäyhän kyyninen leffadiabeetikko, pläjäyksen sokeriarvot voivat olla sinulle liian korkeita.
