Matrixista vastanneiden Wachowski-veljesten käsikirjoitus ja Natalie Portman kaljuna. Siinäpä ne kaksi päällimmäistä seikkaa, joita media on jaksanut painottaa tuoreen V niin kuin Verikosto – elokuvan kohdalla. Pari tuntia leffan jälkeen, tai pikemmin sen huimasta visuaalisesta ja etenkin kerronnallisesta järisyttävyydestä toivottua, täytyy todeta, että naamiosankari V:n Verikosto on huimimpia elokuvia pieneen hetkeen.
Elokuvan tapahtumapaikka ja -aika muistuttavat/lainaavat hyvin pitkälti George Orwellin 1984-teoksen lohduttomuudesta. Kaukana tulevaisuudessa tuntemamme Britannia on muuttunut tiukasti valvotuksi propagandan tyyssijaksi, jossa kansa passivoidaan ja orjuutetaan julman hallituksen alaisuuteen. Kansleri Sutler (mm. Elefanttimiehen pääosasta tuttu John Hurt) on ottanut vallan entisessä demokratisessa valtiossa lähes hitlermäisellä tavalla, tekemällä poikkeavista yksilöistä hirviötä ja vihollisia koko kansan silmissä. Julmat kidutusleirit tai vielä brutaalimmat teot ovat osaksi jääneet menneisyyteen, vallankaappauksen aikaan, mutta iskujen arvet ovat nähtävillä kaikkialla. Yön ulkonaliikkumiskielto ja median huima osuus kansalaisten sokaisemisessa ovat pelottavia asioita (vaikka samaiset uhkakuvat löytyvät myös 1984:sta, leffa kietoo ne vain osaksi yllätyksellistä juontaan).
V for vendetta jaksaa muistuttaa moneen otteeseen sitä kuinka paljon pientä ihmistä voimakkaampi aate voi olla. Silti aatteillekin tarvitaan alullepanijansa ja vastaiskulle suorittajansa. Tässä tapauksessa sitä tehtävää suorittaa kaduille kostonenkelinä ilmestyvä salaperäinen V, mies, joka ei paljasta kasvojaan, mutta uhkuu vihaa tukahdutetun kansan johtohenkilöitä kohtaan. V peittää kasvonsa naamariin, joka vertauskuvallisuuden vuoksi muistuttaa vuonna 1605 Parlamenttitaloon iskua suunnitelleen Guy Fawkesin kasvoja. Fawkes-maski on tavallaan V:n oma Big Brother-kasvokuva ja tunnus koko taistelulle.
Natalie Portmanin esittämä Evey-neitonen on kokenut kovan lapsuuden, mutta joutuu vielä aikuiseksi vartuttuaan käymään oman taistelunsa V:n rinnalla. Portmanin voimakas naishahmo tuo pakostakin mieleen Alieneiden kovan Ellen Ripleyn, eikä vähiten loppupuoliskon kaljun pään vuoksi. Hiuksien kanssa tai ilman, hyvin Natalie ainakin siirtää vihan ja pelon kasvoilleen. Stephen Rea vastaa silti (yllättäen) vahvimmasta suorituksesta omantuntonsa ja hallituksen käskyjen välillä tasapainoilevana poliisina. Välistä Rean tuskailu on niin voimakasta, että katsojakin tuntee saavansa harmaita hiuksia tilanteesta. Paremmin koomikkona tunnettu Stephen Fry (Kyllä Jeeves hoitaa) on niin ikään vireessä ja tuo merkittävän osan tarinan vaatimasta vapauden ja vankeuden kontrastista sensuroituna showmiehenä.
V niin kuin verikosto on huima yhdistelmä pikimustaa tulevaisuudenkuvailua sekä Matrixeista tuttua visuaalista mättöä. Hetken aikaa valtavalla vauhdilla päälle puskevat tehostekohtaukset tuntuvat pelkiltä painoilta tarinankuljetuksen jalassa, mutta vauhtiin päästyään leffa suorastaan kaipaa V:n raivoisia hyökkäyksiä. Hyvin toteutettua juttua kaikkinensa siis. Silti kaikkea visuaalityylittelyä korkeammalle kohoaa taitava asetelma, jossa on ripaus nyky-yhteiskunnassakin havaittavaa pelottelun ilmapiiriä ja selvästi historian synkistä syövereistä poimittua mustamaalailua. Ja kun V, maskipäinen outolintu, ja tämän apuriksi kasvava hento tyttönen ovat koko yhteiskunnan ainoat toivonliekin ylläpitäjät, on asetelmassa jotain valtavan pelottavaa. Siis ainakin tällaisen massaviihteen viittaan puetun seikkailun tasolla liikuttaessa.
Wachowskit menivät ehkä hieman metsään Matrixiensa viimeisten osien kanssa, mutta jo ennen Matrixia ensimmäiset versionsa saanut V:n Verikosto on silkkaa rautaa. Mm. Matrixeissa Wachowskien apuohjaajana toimineen James McTeiguen käsissä elokuva on jalostunut entisestään ja sisältää aineksia genrensä klassikoksi. Leffalla on oma villi maailmansa, mutta toisiin sarjakuvista innoituksensa saaneisiin leffoihin verrattuna tarina sisältää yllättävän vähän virheitä ja kunnon mokaukset loistavat poissaolollaan. Ammattitaitoinen näyttelijäjoukko ja iso kasa voimakkaita, tunteellisia ja loistavasti rytmitettyjä vertauskuvia kruunaavat varmasti leffavuoden parhaimpiin lukeutuvan teoksen. Jo pelkästään huima viikon valmistelut kuvauksissa vaatinut dominokohtaus on syy nähdä V niin kuin Verikosto ja todeta, että V voi vaikka viedä vuoden viihdepläjäyksen tittelin. Ainakin marraskuun viides taisteluineen jää katsojien mieliin.
