Herman Melvillen vuonna 1851 kirjoittama klassikkoteos Moby Dick on filmatisoitu useampaankin otteeseen. Yleisesti ottaen parhaana näkemyksenä tarinaan pidetään John Huston/Gregory Peck-versiota 50-luvulta, mutta ongelmaton leffa sekään ei ole; avomerellä kuvaaminen aiheutti hankaluuksia, valasrobotti hajoili mikä johti kiireeseen ja Peck esitti kuusikymppistä kapteeni Ahabia vyöllään vasta 38 ikävuotta. Yksi asia on kuitenkin aivan varmaa: Moby Dickin paras leffaversio EI ole tämä The Asylumin kökkökasa.
Asylum-firman tuotoksia ei tietysti kannata edes katsoa, jos haluaa laatua, enkä minä sitä tältä leffalta odottanutkaan. Siltiki täytyy sanoa, että yhtiön työskentely pienten budjettien, alkoholisoituneitten ex-tähtien tai ihan vaan nevöhööd-näyttelijöiden, surkeiden kässäreiden, hittileffojen mockbuster-kopioiden ja 2-headed shark attackin tyylisen eksploitaation uuden aallon parissa on paitsi mielenkiintoista, myös suorastaan kiehtovaa. Niin tälläkin kertaa.
Idea siirtää Moby Dickin tarina 1800-lukulaisesta valaanpyyntialuksesta vuoteen 2010 ja ydinsukellusveneeseen on nimittäin tietysti pähkähullu, mutta myös kunnioitettava. Tarinassa on vedetty mutkia suoriksi ja adaptaatiota tehdessä Melvillen teos ajatuksineen ja pinnanalaisine teemoineen on jäänyt jonnekin takavasemmalle, mutta peruslähtökohta on tietty tuttu: Valkoinen valas Moby Dick vie Ahabilta jalan miehen ollessa vasta pahainen merisolttu, ja 40 vuotta myöhemmin harmaantunut ja veneensä keikauttanut kapteeni Ahab lähtee kaikkien aikojen kalareissulle komennossaan Yhdysvaltain laivaston uusin ja herkullisin sukellusvene.
Leffan alku lupailee miellyttävän brutaalia ja hirtehistä meininkiä, mutta valitettavasti loppuleffa on pitkälti juuri sellaista vasemmalla kädellä hutaistua hirviöhöttöä, jota uskoinkin näkeväni. Vanhan liiton Barry Bostwickin olisi luullut hihkuneen innosta saatuaan jämäosien ja TV-sarjavierailuiden jälkeen vedettäväkseen ikonisen roolin, vaikka sitten näinkin Ö-luokkaisessa tuotannossa, mutta harmi kyllä revittely jää tosi vähälle. Odotin Barrylta parempaa – Ahabin roolin olisi tällaisessa kakkaleffassa voinut vetää oikein rumasti yli, huutaa ja mouhkota ja tuijottaa pullistuneilla silmillä. Barry tyytyy lähinnä pönöttämiseen palkkashekin kuva silmissä. Pöh. Xena -sarjassa suurimman roolinsa tehnyt ja sen jälkeen juuri tällaisissa roskaleffoissa duunia painanut Renée O’Connor esittää tavallaan Ishmaelin naispuolista vastiketta, valaita tutkivaa tohtorinplanttuneitiä, jonka Ahab kaappaa mukaansa. Rénee hoitaa hommansa hyvällä rutiinilla, ja tällaisia nimettömämpiä vanhoja tuttuja on aina mukava bongailla suunnilleen suht uusissa leffoissa.
Kuten muissakin The Asylumin hirviöleffoissa, on myös legendaarinen valkoinen valas päästä pyrstöön CGI:tä, ja erittäin rumaa sellaista. En antaisi moisen pikkuseikan muuten haitata, itse asiassa näin surkea efektipikselimössö on tavallaan jo aika hauskakin sivuseikka, mutta Mobyn suunnittelu on vedetty niin päin honkia, että huhhuh. Alkuperäisen tarinan kaskelotti olisi riittänyt vallan mainiosti, mutta ei. Päivitetyssä versiossa Mobyn täytyy tietysti olla sata kertaa muita valaita isompi, joku esihistoriallinen kammotus, joka näyttää enemmän hailta ja napsii ryhävalaita yhtenä suupalana. Hyökkäyskohtaukset ovat alkua lukuunottamatta melko hengettömiä ja esimerkiksi verta ei käytetä ollenkaan. Bodycount on hämäävän suuri, vissiin kolmatta sataa, mutta tämä johtuu Mobyn pahasta tavasta upottaa sukellusveneitä, eli varsin huikeita ihmisillä mässäily-skenejä ei pääse syntymään. Tylsää.
Niin tai näin. Moby Dick: 2010 ei ole sietämättömän surkea leffa, vaan hirviö -ja eläinkauhuleffoista kiinnostuneet voivat hyvillä mielin istua sen läpi ainakin kerran. Hyvä tai edes lajissaan hyvä se ei silti missään nimessä ole. Harmi, aihepiiri ja sen mielipuolisen epäkunnioittava kohtelu olisivat tarjonneet ihan hyvät lähtökohdat kunnon roskariemulle. Tällä kertaa näin.
