Elokuva kuuluu Quentin Tarantinon ja Robert Rodriguezin hilpeään double feature -kokeiluun. Ikivanhoista likaisista ja mielenvikaisista(*) grindhouse-pätkistä innoituksensa saanut kahden elokuvan rosoinen kokonaisuus haluttiin Euroopassa jakaa kahdeksi erikseen esitettäväksi leffaksi.
Kierrätys on päivän sana, ainakin jos on uskominen Tarantinoa ja Rodriguezia. Rodriguezin Planet Terrorissa on periaatteessa hyvin vähän mitään uutta. Toisaalta se ei ole myöskään missään tapauksessa sellainen vanha ja hölmönoloinen B-luokan toimintapräiskäys, jollaiseksi se on yritetty rakentaa. Viime vuonna valmistunut Snakes on a Plane oli jossain määrin samaa kastia; tarkoituksellisen kehnosti kirjoitettu, ylilyöntejä ja ällötyksiä tarjoava viihdepaukku. Sellaisesta saavat eniten irti ne, joilla on ymmärrystä kierolle huumorille, mutta myös ”huonojen” elokuvien tuntemusta. Parin hassun filmin jälkeen on tietysti liian aikaista hihkua, mutta ehkäpä meille on tässä syntymässä uusi elokuvien alagenre. Sellainen, jossa uuden teknologian hienous kätketään ja rähmäinen action elää.
Rodriguezin Planet Terror on hirtehinen hurmespektaakkeli. Ohjaajan itsensä kehittelemä käsikirjoitus on köpöistä dialogiaan myöten melkeinpä suloinen. Stoorin pääosassa on eronnut pari, Cherry-niminen gogo-tanssija (McGowan) ja mystinen asesankari Wray (Rodríguez). Kaksikko ajautuu takaisin yhteen, kun eräässä sotilastukikohdassa sattuu onnettomuus ja mätää ympäriinsä purskauttelevat zombiet ilmaantuvat kaikkialle. Luvassa on silmitöntä räiskintää, repeileviä ruumiinosia (joista irstaimmat saa kunnian esitellä sivuroolissa piipahtava Tarantino) ja moninaisia absurdeja ideoita. Lisäksi leffa vilisee TV:stä tuttuja kasvoja Nicky ”Boston Publicin Mr. Senate” Kattista (käsivarteen pureman saanut miespolo) Naveen ”Lostin Sayid” Andrewsiin (keräilee leffassa jotakin aivan muuta kuin postimerkkejä). Hillittömän älyvapaan joukon kärkenä taivaltaa Mullan alla -sarjasta paremmin tunnettu Freddy Rodríguez miehenä, jolle asetta ei anneta, vaikka maailman kohtalo riippuisi juuri siitä.
Tasavertaisina TV-kasvojen rinnalla nähdään mm. Michael Biehn vanhanaikaisen jämeränä sheriffinä ja ”John McClane” armottoman tiukkana armeijan ärjynä. Monin paikoin leffa onkin iloista julkkisbongailua – tarinan (heh) siitä kuitenkaan kärsimättä. Kaiken digitaalisesti ns. rumaksi ja vanhan oloiseksi muhennetun räimeen keskellä voikin yhtäkkiä kokea jopa liikutuksen tunteita, kun splatterihulinan keskeltä huomaa vanhat tutut piirteet. Ei mutta, sehän on Ruohonleikkaajamies, joka yrittää kehitellä Teksasin parasta soosireseptiä melkein puolet elokuva kestosta. Oi, kun kiva!
Planet Terror on täynnä seksikkäitä naishahmoja, joita kameran annetaan nuolla pitkään ja makeista kulmista. Mutta mikä mielenkiintoisinta, he ovat yhtä älykkäitä kuin elokuvan miehetkin. Yhtä uhkarohkeita ja brutaaleja he eivät ole, mutta tarvittaessa kovia ja voittoisia. Tyyliltään Planet Terror on pitkälti ns. miesten elokuva keskivertoa naiskatsojaa yököttävine paiseineen ja ammuskeluineen. Mutta jos jossakin välissä ehtii pyyhkiä verenroiskeet silmiltään, saattaakin huomata katsovansa iloista tasa-arvoelokuvaa. Eri vänkää, eikä takamuskaan ehdi tämän yhden puolikkaan aikana puutua.
(*)Leevi and the Leavingsia lempeästi siteeraten…
