Hämähäkkimies kipuaa jo kolmatta kertaa valkokankaille. Kun ykkösosassa tämä supersankari vasta opetteli olemaan super ja kakkososassa tavis siinä ns. superuuden rinnalla, mitähän kivaa sitten kolmosessa? Nyt on edetty siihen pisteeseen, jossa uutuudenviehätys on poissa, aina saman pöperön syöminen kyllästyttää ja aidan takana näyttäisi rehottavan jotakin vihreämpää. Eli Hämähäkkimiehen suhde kaikkeen alkaa näyttää pahasti samalta kuin iät ja ajat toistensa kanssa henganneen avioparin.
Vika ei ole yksin ohjaaja Sam Raimissa. Hän tuntuu yhä olevan hyvin innoissaan sarjakuvasankarista, joka syntyi vain parisen vuotta hänen jälkeensä, 1960-luvulla. Eikä elokuvan tylsyydestä voi yksin moittia pääosissa yhä jatkavia tuttuja nassujakaan. Tobey Maguire on pätevä mies Hämikseksi, hupaisakin kaikessa perusjannuudessaan. Kirsten Dunstissa on ihanaksi naapurintytöksi kaikki tarvittava, jopa ihokarvoja käsivarsissa. Ikävää vain, että heidän hahmonsa eivät saa tässä elokuvassa kasvaa ja kehittyä tietyistä raameista ulos. Hämikselle toki suodaan kasvunvaraa synkempään suuntaan, kun avaruuden pikimusta (kuinka ”yllättävä” värivalinta) symbiootti tarttuu häneen ja alkaa korostaa hänen huonompia puoliaan. Tämäkin on kuitenkin toteutettu niin ennalta-arvattavasti, että harmittaa.
Elokuvan käsikirjoitus, jota työstämässä ohjaaja Raimikin oli, näyttää nyt valmiin elokuvan muodossa jokseenkin tylsältä. Sama vaivaa musiikkiraitaa, jonka latteudesta vastaa Christopher Young (mitä tapahtui edelliset osat maukkaiksi säveltäneelle Danny Elfmanille?!). Mikään leffassa ei tuota kunnolla ohhoh-elämystä. Jopa paljon odotettu Hiekkamies (Haden Church) on tasapaksu tallaaja. Efektipuolella santaveikko on sitä paitsi huiskittu kasaan sen verran hätäisesti, että katsoja näkee elävän hirviön sijasta selvän bittihirviön. Thomas Haden Church on roolissa sisällä vain puolittaisesti, mutta latelee vuorosanansa kuitenkin niin, että sarjan fanit tuskin suuresti pettyvät. Ongelma saattaa olla hänenkin kohdallaan siinä, että tyhjää taustaa vasten näytteleminen on paljon hankalampaa kuin paikassa, johon näyttelijä voi hahmottaa kohtauksen lopullisen näkymän mielessään.
Haden Churchia parempaan pystyy aiemmin miltei 70’s Show’n vangiksi jäänyt Topher Grace, joka panee Venomina Hämikselle kampoihin varsin mallikkaasti. Topher Grace tekee roolinsa ilon kautta, revittelee, muttei kuitenkaan ammu yli niin rankasti, että se näyttäisi peräti kornilta. Samaa toivoisi jo kolmatta kertaa kuvioissa keikkuvalta James Francolta, jolla on ulkonäköä, mutta Vihreäksi menninkäiseksi vähemmän mitään muuta.
Kolmannen Hämähäkkimies-seikkailun ansioksi on luettava ainakin se, että edellisistä osista moninkertaiseksi paisuneen viholliskatraan käsittely ei ole niin onttoa kuin vaikkapa 1990-luvun Batman-rainoissa. Dialogikin on hitusen hiotumpaa kuin sarja toisessa osassa, vaikka Shakespearea ei edelleenkään ylitetä. Tekijät ovat selvästi ammattilaisia, mutta täydellisyyttä hipovasta laadusta ollaan monen pikku jutun ansiosta kaukana.
