Lähdetään nyt liikkeelle siitä faktasta, että Charles Bronson oli kaikkien aikojen kovin toimintatähti. Nähtyäni lyhyen ajan sisään kolme ensimmäistä Death Wish-elokuvaa, olen vakuuttunut tästä. Niin, ja Eastwoodin Clinttihän ei sitten ole toimintatähti, vaikka maailman paras näyttelijä onkin. Muistetaan myös se tosiasia, että vaikka esim. Huuliharppukostaja on parempi, kuin mikään Death Wish, ovat DW-filmit sitä ominta Charles Bronsonia, juuri sitä, mistä tämä armottoman raju viiksivallu nykyään muistetaan.
Monta pitkää vuotta on kulunut siitä, kun joukko ryöstäjiä raiskasi arkkitehti Paul Kerseyn tyttären, ja murhasi tämän vaimon. Uuteen kaupunkiin muuttanut ja uuden naisystävän itselleen löytänyt Kersey on jättänyt kostamisen taakseen, mutta kun pahainen narkkarilauma taas murtautuu ukon kämppään, raiskaa ja murhaa tämän sisäkön ja raiskaa uudestaan jälleen lähes vihannekseksi muuttuneen tyttären, on Kerseyn jälleen aika tarttua aseeseen.
Juu-u, kuulostaa tutulta. Nopeasti ajateltuna Death Wish II:n voi mieltää ykkösen uudelleenlämmitykseksi, mutta ainakin meikäläisen filmi pääsi yllättämään totaalisesti. Vielä edeltäjäänsäkin rankempi, brutaalimpi, väkivaltaisempi ja raaempi elokuva iskostuu hyvin takaraivoon, ja liimaa katsojan penkkiin heti alussa. Jännittävä, hienosti rakennettu ja ajatuksia herättävä toimintaelokuva ei, ylläri kyllä, häviä ensimmäiselle osalle juuri ollenkaan.
Pläjäyksen teemat ovat pitkälti samanlaiset kuin ensimmäisessä filmissä, mutta vieläkin mustavalkoisemmat. Jälleen kerran kuolemanrangaistusta ja oman käden oikeutta puolustetaan suu vaahdossa, ja hieman turhan yksioikoisesti, mutta toisaalta, on filmillä pointtinsakin: Voiko harkittuun raiskausmurhaan löytyä oikeudessa lieventäviä asianhaaroja? Onko oikein, että syyllinen selviää mielisairaalakomennolla ja parilla käynnillä kallonkutistajan luona? Yksi elokuvan tarkoitusperistä on toki myös muistuttaa yleisöä siitä, kuinka saakelin kova jätkä Bronson onkaan.
Ja niinhän se on, että vaikka filmin pelkistetty ja rankka kuvasto shokeeraa pahasti, ja uskomattoman nihilistinen sekä ristiriitainen (väkivalta on saatava loppumaan, tapetaan ryöstäjät) ajatusmaailma saavat miettimään kuolemanrangaistusta ja kostoteemoja ihan tosissaan, ja vaikka sama, piilotettu mutta pistävä itseironian kukka vilahtelee tiuhaan kuvissa (varsinkin ovelassa lopussa, ”What else would I do?”), on tässäkin pläjäyksessä tärkeintä suorastaan armottoman tyly, ja lähes psykopaattisesti raivoava, kivikasvoinen ja tajuttoman jäyhä Charles Bronson, eräs kaikkien aikojen parhaista näyttelijöistä, ja mies, jolle en rahastakaan olisi uskaltanut pottuilla. Bronson vetää jälleen roolinsa sellaisella taidolla ja asenteella, että heikompaa, ja kovempaakin, hirvittää.
Death Wish II on niitä elokuvia, jotka saavat katsojan kaipaamaan sitä aikaa, kun Hollywoodissakin pystyi vielä tekemään hyvän, realistisen toimintaelokuvan, joka rakentui kokonaan yhden, hervottoman kovan äijän ympärille, ja jossa väkivalta oli oikeasti inhottavaa ja karua, eikä modernia, veretöntä ja tyhjänpäiväistettyä sontaa. Väkivalta on paha ja järkyttävä asia, jota oikeassa elämässä tulisi välttää loppuun asti, mutta joka elokuvissa oikeinkäytettynä on hyväksyttävää ja jopa viihdyttävää. Milloin se on oikeinkäytettyä, voi toki olla tulkinnanvarainen asia, mutta mietitäänpä sitä näin: Kun Vin Diesel xXx:ssä ampuu tusinan roistoja olkansa yli moottoripyörän selästä räpin pauhatessa taustalla pelastaakseen maailman (=Amerikan), se on ”lesoa”, ja hampaisiin asti aseistautuneet, naamioituneet kommandot kaatuvat siististi kyljilleen, ja jäävät siihen. Kun Charles Bronson satuttaa roistoa, näytetään katsojalle, että ihmiseen ihan takuulla sattuu.
