Teuvo Tulion suunnatonta arvoa Suomen elokuvateollisuudelle ei hänen aktiivivuosiensa aikana koskaan tunnustettu, mutta hän on 80-luvun jälkeen alkanut niittää mainetta todellisena kulttiohjaajana, aikanaan väärinymmärrettynä mestarina.
Tulio oli omaperäinen ohjaaja verrattuna aikansa muihin tyypillisiin suomalaisohjaajiin, joiden työt usein kangistuivat kuivaan visuaaliseen antiin tai ilmeettömään näyttelytyöhön. Tulio oli eri maata, hän häpeilemättömästi heitti henkilöhahmonsa piehtaroimaan tunteidensa syövereihin ja toi useimmiten erittäin melodramaattisesti esille synkeät ihmiskohtalonsa luottaen usein ilmaisussaan voimakkaaseen ääniraitaan ja vaikuttaviin lähikuviin henkilöhahmojensa ilmeikkäistä kasvoista.
Levoton veri kuuluu näihin ohjaajan mestariteoksiin, jotka säilyttävät voimansa alusta loppuun näyttelyn teatterimaisuudesta huolimatta tai juuri sen takia. Asetelma on joka tapauksessa uskottava ja tarinan punainen lanka hallussa joten tapahtumien täydellä loogisuudella ei ole niin merkittävästi väliä.
Visuaalisella rikkaudellaan katsojan luihin ja ytimiin pureutuva melodraama saa alkunsa, kun kaksi sisarusta Sylvi ja Outi saavat tietää olevansa rakastuneita samaan komeaan tohtoriin, Valteriin. Heistä vanhempi sisarus Sylvi viettelee helposti tohtorin ja menee hänen kanssaan odotetusti naimisiin, mikä tietysti särkee nuoren ja naiivin Outin sydämen. Outi matkustaa vuosiksi ulkomaille ja Sylvin ja Valtterin elämä tuntuu ihanalta siihen asti, kunnes heidän yhteinen poikansa kuolee jäätyään auton alle.
Tämä tapahtuma käynnistää kohtalokkaiden sattumuksien sarjan, joka vie henkilöhahmot yhä syvemmälle halveksunnan, ankeuden ja vaarallisten valintojen alhoon. Viimeisenä pisarana Sylvi ottaa lopulta masennuksissaan myrkkyä, jonka seurauksena sokeutuu ja joutuu avuttomana sivusta seuraamaan miehensä ja ulkomailta seitsemän vuoden jälkeen kotiin palanneen Outin epäilyttäviä kohtaamisia. Toivoa Sylvin ahdinkoon tuo mahdollisuus saada näkönsä takaisin hyvin riskialttiilla silmäleikkauksella. Kuinka moni meistä kuitenkin on joskus toivonut, että voisi jättää joitain asioita näkemättä tai kuulematta?
Ohjaaja pureutuu teoksessaan ihmiselämän raadollisuuteen heristäen nyrkkiä kuin vallankumousjohtaja tuomitessaan mustasukkaisuuden, petollisuuden ja uskottomuuden paholaisen työvälineiksi. Harmillinen sattumanvaraisuus ja hetken väärinkäsitys tai virhearvio voi suistaa ihmisen katkeruudessaan rypeväksi raunioksi, joka näkee ympärillään pelkkää surua ja mielettömyyttä. ”Hetken huuma vaimensi omantunnon äänen, mutta sen varjo seurasi heitä läpi elämän”, niin kuin filmin mainoksessa aikoinaan julistettiin. Paremmin ei voisi enää kuvata tätä tarinan suurten tunteiden yhteentörmäystä, jota lopullisena naulana arkkuun säestää Chopinin mahtailevat sävelet.
