– [lataa haulikon] A lot.”
Kun parhaiten Poliisiopisto-elokuvien sivuosaroolista muistettava näyttelijä Bobcat Goldthwait käsikirjoittaa ja ohjaa tummasävyisen poliittisen satiirin nykypäivän Yhdysvalloista, odotusten ei voi sanoa nousevan järin korkeiksi. Luvassa on todennäköisesti heikkoa vitsinheittoa, jota viskataan kahden valtapuolueen ympärillä pyörivän maan poliittisen kannatuskentän äärilaidalta toiselle.
Niinpä yllätyksenä saattaa tulla, kuinka universaalilla tavalla elokuva osaakaan olla puhutteleva. Sisältöön pureutumalla selviää myös syy sille, miksi elokuva tehtiin indie-tason tuotantona. Ei nimittäin ole lainkaan outoa, että näin suorasanaisesta, armottomasta ja julmasta elokuvasta ovat isot, mahdollisimman laajaa yleisöä miellyttämään pyrkivät rahoittajat pysyneet kaukana. Itse asiassa God Bless American rantautuminen Suomen teattereihin asti Night Visions -festarin kautta on pieni ihme, jota kannattaa ehdottomasti juhlistaa käymällä katsomassa tämä yllättävän puhutteleva leffa. Älkää vain katsoko traileria etukäteen, sillä mokoma myy leffan kyllä hyvin, mutta paljastaa myös kaikki parhaat palat.
Elokuva seuraa välähdystä Frank Murdochin (Joel Murray) elämästä, joka ei etene ruusuisesti. Perusteettomasti seksuaalisesta ahdistelusta epäilty Frank saa potkut pitkäaikaisesta työpaikastaan samaan aikaan, kun hänellä diagnosoidaan kuolemantuomiota tarkoittava aivokasvain. Frankin ex-vaimo pitää yksin huomassaan heidän tytärtään, joka on pilalle hemmoteltu kiukkupussi. Naapurit ovat epäystävällisiä idiootteja, ja televisio syöttää maailmasta kuvaa vihan, itsekeskeisyyden ja ymmärtämättömyyden täyttämänä paikkana.
Pistooli suussaan itsemurhan partaalla Frankille koittaa valaistumisen hetki: hänen elämänsä ei ole kärsimystä siksi, että hän on elänyt sitä huolimattomasti. Sen sijaan siitä ovat helvettiä tehneet kaikki muut ihmiset, joille matalimpaan yhteiseen nimittäjään tarttuminen tarkoittaa viihdettä, yksinkertaisten lausahdusten heittely oman elämäntavan aukotonta puolustamista ja kiltteys jotain kauan sitten unohdettua käsitettä. Niin ikään elämäänsä ja nykypäivän Yhdysvaltoihin sydämensä pohjasta kyllästyneen Roxyn (Tara Lynne Barr) kanssa Frank aseistautuu ja lähtee listimään henkilöitä, jotka ovat heidän katsannossaan tehneet elämisestä helvettiä.
God Bless American ansio on se, että se ei keskity poliittiseen vaan sosiaaliseen kommentaariin. Elokuvan sanoma onkin universaali, tai ainakin kaikki länsimaat tasapuolisesti kattava. Vastaavasta lähtökohdasta olisi vaivattomasti voinut tehdä myös tuhansia kertoja yleisöjä miellyttävämmän komedian esimerkiksi republikaanisen puolueen ”tyhmyydestä”, tai muusta aiheesta, joka myös pääosin demokraatteja sympatisoivassa Euroopassa saisi positiivisen vastaanoton. Goldthwait on sen sijaan päättänyt pureutua syvemmälle elintapamme ytimeen tavalla, joka puhuttelee paremmin kuin helppo ja merkityksensä nopeasti menettävä pikkuhupailu. Painotuserot ovat kaikki kaikessa. Esimerkiksi Frankia – ja Goldthwaitia – ei kiinnosta, onko tosi-tv tyhmää, vaan se, mitä sen tyhjästä leipomat, lakkaamatonta huomiota saavat tähdet edustavat ja kertovat kulttuurimme suunnasta: kuinka mutkattomuus ja shokkiarvot ovat nousseet kiltteyden ja syvällisen kanssakäymisen yläpuolelle.
Toki on hankala olla ajattelematta, että jaan mielipiteet ja sysimustan huumorintajun elokuvan kanssa niin perusteellisesti, etten edes kunnolla osaa pohtia sen sopimista muille ihmisille. God Bless America ei armottomuutensa vuoksi ole helppo elokuva katsoa, ja valitettavasti paikoin asiaan vaikuttavat myös käsikirjoituksen kömpelöhkö rakenne ja budjetti, joka ei pysty toteuttamaan vaadittuja väkijoukkoja tai tietokonegrafiikoita. Lisäksi Joel Murray jää vähän liikaa hahmonsa tarkoituksellisen harmauden vangiksi, mitä Barrin energialataus onneksi paikkaa jonkin verran. Ikävä kyllä yllätyksiä näiden kahden hahmon taipaleeseen ei mahdu. On ansiokasta, että pelkän eksploitaatiohenkisen ”kostoreissun” sijaan Goldthwait on yrittänyt rakentaa hahmokeskeistä elokuvaa, joka jatkuvasti tarkentaa Frankin ja Roxyn maailmankuvaa sekä heidän välistä kemiaansa. Ikävä kyllä matkan varrelle ympätyt käänteet ovat niin helposti arvattavissa, että lopulta niiden mukanaolo tuntuu suorastaan vaivaannuttavalta. Toisaalta komeilta kuulostavat Frankin ja Roxyn maailmanmenoa ruotivat monologit ja dialogit, vaikka niissä toki on irtokannanottojen tuntua.
Heikkouksistaan huolimatta God Bless America lukeutuu vuoden päräyttävimpien elokuvien joukkoon. Kuten Goldthwait on itse asian ilmaissut, kyseessä on ”julma elokuva kiltteydestä”, joka keskittää huomionsa kanssaihmistemme välille kaiken aikaa rakentuvaan kuiluun. Vaikka kyseessä tuskin on ensimmäinen elokuva näiden teemojen parissa, suorasukaisuus ja perusteellisuus ovat sen valttikortteja. Se puhuttelee, ravistelee ja herättää keskustelua – sekä useimmiten onnistuu vielä naurattamaan, erityisesti mustan komedian ja sosiaalisen satiirin ystäviä. God Bless America onkin ohittamaton elokuvatapaus, jonka sanomaa eivät rakenteelliset ongelmat pidättele. Loppupisteissä näkyvästä elokuvallisesta kömpelyydestä huolimatta tätä leffaa ei kannata aliarvioida.
”- Why have a civilization anymore, if we no longer are interested in being civilized?”