Heti kärkeen joudun sanomaan, että trekkerinä olen pettynyt. Star Trek ja Star Wars luokitellaan molemmat tieteisfiktioksi, mutta näitä elokuvia (ja sarjoja) nähneet tietävät, että niillä on eroa kuin kuutiolla ja pallolla. Ensimmäinen uusista Star Trek -elokuvista, pari vuotta sitten julkaistu ja ytimekkäästi vain Star Trekiksi nimetty raina osoitti, ettei Tähtien sotaa fanittava ohjaaja J.J. Abrams kuitenkaan ihan väärä mies ollut Gene Roddenberryn luoman avaruusmission ruoriin. Leffa pysyi koossa, siinä viljeltiin vanhoja trekkereitä miellyttävää huumoria ja uudelle yleisölle oli tarjolla sitä naarmuttomana paketista otetun tavaran kiiltopintaa, mitä uuden yleisön oletettiin kai toivovankin. Reboottaus oli onnistunut.
Mutta tämä elokuva. Star Trek Into Darkness. Lyhyesti sanottuna koko raina vaappuu ja kiepahtelee liian moneen otteeseen kuin toiseen kylkeensä pahan osuman saanut Enterprise. Välillä pysytään hienosti kurssissa, jolloin trekkerin sydäntä lämmittää, mutta sitä useammin mennään niin lujaa ja väärässä kulmassa kohti käymättömien korpimaiden kämäisimpiä kolkkia, että huh. Ainakaan kolmiulotteisena tätä elokuvaa en ehdottaisi kokeilemaan, sillä J.J. Abramsin tunnusmerkki, linssinheijastusten tehoviljely, häivyttää tyystin sen imukkaan immersion voiman, jota 3D parhaimmillaan voi tarjota. Joka puolella leijuvat heijastukset ovat luonnottomia, sillä todellisessa maailmassammekaan emme tällaisia efektejä paljain silmin havaitse. Nyt ne suorastaan vyöryvät yli katsojan kuin erään Imeldan kenkäkokoelma ahtaaksi käyneestä komerosta.
Star Trek Into Darkness vaikuttaa jo alkuminuuteiltaan elokuvalta, jonka käsikirjoitus on tuottanut giganttisesti päänvaivaa. Sen kirjoittajat (kolme kpl) eivät ehkä ole löytäneet yhteisymmärrystä, eivät tarpeeksi aikaa saavuttaa kunnon konsensusta, eikä elokuvan ohjaaja ole löytänyt sydämestään lisää tilaa Star Trekin filosofialle – sillä hänen haaveensa ovat ilmeisesti olleet muissa maailmoissa. Niinpä lopputulemana on nyt raina, jonka epäloogisuudet saisivat jopa Spockin kohottamaan toistakin kulmakarvaansa.
Sitä luokkaa Star Trek Into Darknessin epäloogisuudet ovat, että ne olisivat ehkä sulateltavissa Tähtien sota -elokuvissa. Tähtien sodan piirissähän tieteisfiktio on ryyditetty taianomaisuudella, eikä jedien mystistä mahtia uhkaa mikään. Star Trekissä tieteishuuhaa ei ole magiaa, vaan teknisen kuuloista jargonia ja politikointia, jotka ovat niin uskottavan kuuloisia, että perustrekkeri kyseenalaistaa niitä yhtä vähän kuin Star Warsin ystävät jedien Voimaa. Lisäksi hahmojen väliset ristiriidat ovat näissä kahdessa universumissa eri tasoilla. Tähtien sota on yksinkertaisimmillaan sukulaissuhteita ja ylimystön valtakamppailua, Star Trek tuntemattoman tutkimista solttukaverien kanssa. Kumpaakin voi fanittaa yhtä paljon, mutta jotkut, kuten Abrams, eivät syö molemmista pöydistä. Star Trek Into Darknessista paistaa hyvin kirkkaasti ja kauas, ettei Abrams voi tai halua ikinä täydellisesti ymmärtää Star Trekin maailmaa.
Mikroskooppisemmalla tasolla tämän elokuvan epäloogisuudet tarkoittavat sitä, että suosittu hahmo, joka kuuluu miehistön muodostamaan “perheeseen”, on tungettu väkisin johonkin kuin maskotiksi, vaikka hahmon ei kaiken järjen mukaan pitäisi olla juuri siinä ja silloin. Karl Urbanin esittämä Bones, avaruuslaivan lääkäri, esimerkiksi keikkuu Enterprisen komentosillalla kommentoimassa asioita alituiseen kuin puhekyvyn saanut kojelautakoriste. Mutta Bonesin paikka on sairastuvalla ja hän voisi hoitaa modernein viestintävälinein sanailunsa myös sieltä käsin.
Epämukavuusalueelle Star Trek Into Darkness liikkuu myös silloin kun se yrittää kasvaa niihin eeppisiin mittoihin, joihin alkuperäissarjan näyttelijöiden toinen Star Trek -elokuva kasvoi vuonna 1982. Benedict “Sherlock Holmes” Cumberbatch tekee loistavan Alan Rickmanilta kuulostavan roistoimitaation, eli sellaisen, jolla Rickman löi itsensä läpi ensimmäisessä Die Hardissa (1988) ja Kevin Costnerin tähdittämässä Robin Hood -elokuvassa (1991). Mutta! Hahmon esittely on pilattu sellaisella showmeinigillä, jota tämän tason roisto ei vakuuttavuutensa tueksi ollenkaan tarvitsisi. Säveltäjä Michael Giacchinon ja ohjaaja Abramsin aivoituksia voi vain arvailla, kun Cumberbatchin ensimmäisiä hetkiä tässä elokuvassa ryyditetään häiritsevän pontevasti uhkaavuutta ja toivoa henkivällä musiikilla. Cumberbatchin hahmolleen antama ääni olisi toiminut ilman sellaista, mutta nyt katsojan ja kuulijan aliarviointia harrastetaan koko orkesterin voimin.
Cumberbatchin hirviömäinen roisto, joka aluksi esittelee itsensä John Harrisoniksi, on kova vastus Chris Pinen esittämälle kapteeni Kirkille ja tämän miehistölle. Klassisia Star Trek -tarinoiden aineksia kierrätetään siinä myllytyksessä surutta yli kahden tunnin ajan: Kuten Star Trek III: Spockin paluussa (1984), Kirk menettää avaruuslaivansa mutta onnistuu hankkiutumaan takaisin kapteenin tuoliin. Scotty hallitsee konehuoneen probleemat ja pelastaa tilanteen kuin lukuisissa The Original Seriesin jaksoissakin (ja on myönnettävä, että Simon Pegg revittelee nautinnollisesti roolissa, joka on myös yksi elokuvan täydellisimmin kirjoitetuista). Ja aivan kuin Star Trek -elokuvissa II sekä III myös tässä mullistava teknologia linkittyy elpymiseen ja elvyttämiseen. Vahinko vain, että tältä leffalta puuttuvat se shakespearelainen arvokkuus, josta vanhat Star Trek -elokuvat ammensivat, ja myös suuret omat ideat. Kyyneliin liikuttuva Spock (Quinto) on ehkä omaperäisintä, mitä tämän elokuvan tekijöillä on tarjota, mutta siinä on myös jotakin hälyttävää. Ehkä tämä on merkki siitä, että seuraavassa Star Trek -rainassa Spockilla diagnosoidaan Bendii-syndrooma, tauti joka saa vulcanuslaisen heittäytymään hervottomasti tunteidensa vietäväksi ja lopulta tappaa. Ja sehän ei käy laatuun, sillä miten Kirk ja koko muu tähtilaivasto sitten pärjäisivät jo tässä leffassa esiteltyjä klingoneja vastaan? Vai hyökkäävätkö klingonit?
Star Trek Into Darkness on koko franchisen heikoimpia elokuvia, joskaan ei sellainen kalkkuna kuin entisen Kirkin, William Shatnerin, ohjaama Star Trek V (1989) puuduttavuuksineen. Leffa on levoton ja vanhaa tuotantoa epämääräisesti lainaileva tekele, mutta luultavasti ainakin kaksiulotteisena siedettävän näköinen ilmestys. Muutamissa kohdissa on myös sen keskeisimpien hahmojen välille onnistuttu luomaan mielenkiintoisia, näiden suhteita syventäviä keskusteluja. Esimerkiksi Kirkin ja Spockin välit muovautuvat tämän elokuvan myötä harppauksin. Juuri näiden hetkien ja Simon Peggin sekä Benedict Cumberbatchin täydellisen eläytymiskyvyn takia ainakaan trekkerin ei kannata tätä leffaa sivuuttaa.
