Rappiokuvauksia Suomesta löytyy monia, milloin ovat seitsemän veljestä hölmöilleet tukat pystyssä, milloin Ripa ruostunut. Juha Vuorisen alkujaan verkkoon luomansa päiväkirjamainen elämäntarina Juha Vuor… siis Bergistä on menestynyttä jatkumoa näille. Kaunokirjallinen tuotos kääntyi Juoppohullun päiväkirjan tapauksessa ensin näyttämölle, sitten elokuvaksi. Samalla päiväkirjamaisuus on jäänyt sivurooliin ja minä-kertojaa häivytetty sen verran, ettei esim. darraansa poisnukkuva katsoja pysty välttämättä aistimaan katsovansa elokuvassa asioita nimenomaan Juha Bergin kannalta.
Berg, jota Joonas Saartamo tulkitsee likimain maanisten naurunremakoiden ja vihanpyrskähdysten kera, on alkoholisti. Tätä hän ei tietenkään itse haluaisi myöntää, sillä Berg ei tunnu haluavan määritellä itseään oikein millään tavalla. Berg ei ole opiskelija, ei työläinen, ei johtaja tai yrittäjä, eikä puoliso. Vaikka hän ei ole oikeastaan mitään, hän on kuitenkin tämän tarinan keskipiste, mies, jolle ei ryttyillä. Bergissä on kipinää, jota voi ruokkia vain a) viina ja b) mikä tahansa sopivalla reiällä varustettu naisentapainen, tai joku, joka tuntuu tarpeeksi hyvältä panopuuhiin keskellä juomaputkea. Hänen juopottelukaverilleen Kristianille (sympaattisuudessaan ja ylilyömättömyydessään oiva Karvonen) hellyyden hetkiin riittää jopa suomalainen versio american piesta, eli katukioskilta ostettu lihapiirakka. Heillekin, jotka eivät jostain syystä ole Vuorisen mustalla huumorilla valelemaa kertomusta lukeneet, tuskin tulee enää tämän jälkeen yllätyksenä, että Juoppohullun päiväkirja on myös elokuvana räävitön. Vieläkin ällöttävämpää ja kaikessa karmeudessaan hävyttömän hauskaa raina on pullollaan.
Esikoiselokuvaksi Juoppohullun päiväkirja on yllättävän vakaa ja näkemyksellinen kokonaisuus. Lauri Maijala on toki ohjannut Juha Bergin toilailut kuivahkojen ja todella märkien kausien läpi myös teatteriin, mutta siinäkin mielessä lopputulos yllättää. Toisaalta mukana olevat näyttelijät Saartamosta Krista Kososeen ovat kaikki kovia ammattilaisia.
Pulkkisen (1999-2002) ja Firman (2005) tekijänä tuttu Rike Jokela on vanginnut Bergin Helsingin kiehtoviksi kuviksi, millä on lopputuloksen kannalta hyvin suuri merkitys. Poikkeukselliset kuvakulmat, esim. erään pyöräilykohtauksen ahterikeskeisyys ja sairaalapakokohtauksen ylösalaisin käännetty kamera, tukevat kerrassaan nerokkaasti tarinan henkeä. Leikkaus ei hengästytä, eikä musiikki kuulosta liian tunnistettavasti tekijältään (eli entiseltä Ultra Bra -mieheltä), mitkä kaikki ovat positiivisia asioita. Ainoastaan näyttelijöiden ohjauksessa ja muutamissa vuorosanoissa on jotakin, jota olisi voinut vielä harkita ja viilata. Elokuvan koominen vire käy lähes koko ajan sellaisilla kierroksilla, että tarinan traagiselta puolelta jää kaipaamaan samanlaista voimaa. Tällaisenaankin Juoppohullun päiväkirja mäjähtää tajuntaan kuin maila turpaan ja koskettaa kaiken sen järjettömän läträämisen ja säätämisen jälkeen. Väittäisinpä jopa, että kyseessä on yksi viidestä parhaasta suomalaisesta tragikomediasta aikavälillä 1907-2012.
