On vuosi 1968 New Yorkissa. Frank Lucasin (Denzel Washington) oppi-isä saa kohtalokkaan sairaskohtauksen muuttuvaa ympäröivää maailmaa edustavassa elektroniikkaliikkeessä ja jättää huumekartelliin jälkeensä johtajuuden tyhjiön. Manttelia perimään löytyy innokkaita kärkkyjiä, eikä uutta johtajaa löydetä niinkään sivistyneillä yhtiökokouksilla tai demokraattisella prosessilla kuin joillain modernia gladiaattoritaistelua vastaavilla menetelmillä.
Samaan aikaan Richie Roberts (Russell Crowe) tulee takaisin poliisin kenttähommista kamarille, jossa suurin osa kollegoista on jo luovuttanut eettiset koodinsa rahan edessä. Nämä kaksi polkua lähtevät loivasti kuromaan keskinäistä välimatkaansa umpeen.
Katsoin vilkkaimpina päivinäni ehkä neljännestuhatta elokuvaa vuodessa. Epäröin kutsua sitä valopilkuksi, mutta ehdottomasti yksi paremmin mieleen jääneitä tapauksia tällaisilta vuosilta oli American Gangster, sillä siitä tuli mielessäni synonyymi loputtoman pitkälle ja hajuttomalle valtavirtaelokuvan arkkityypille, joka ottaa itsensä liian totisesti ja tähtää palkintoseremonioihin.
Jos ohjaamista vertaisi käsialaan, olisi 2000-luvun Ridley Scottilla kaikki konekirjoituksen persoonallisuus ja American Gangster osuvamman kuvauksen karatessa mielestäni tyylitön elokuva. Tällä en tarkoita kuitenkaan automaattisesti epäonnistunutta tuotetta, vaan sellaista, joka tekee kaiken tismalleen, kuten saattaa odottaa. Sen väreistä hiipunut, nuiva ulkoilme vastaa kaikkia ennakko-odotuksia. Sen musiikin käyttö vastaa kaikkia ennakko-odotuksia. Sen toimintakohtaukset vastaavat ennakko-odotuksia, joita Medusojen jälkeisessä elokuvan kentässä on lupa elättää. Frank Lucas on kaikki ennestään näkemämme gangsterit, joka pitää näyttävää julkisivua hulppealla elintasollaan, mutta ryöpsähtää tilanteen vaatiessa väkivaltaiseen purkaukseen laittaakseen nousukkaat paikalleen. Denzel Washington on roolissaan juuri sitä lähdemateriaalia, mitä jokainen versova imitaattorikoomikko käyttää tutkimusaineistonaan. Nämä kaksi edellä mainittua tekijää ynnättynä yhteen eivät maagisesti tuotakaan osiaan suurempaa summaa, vaan niin mitäänsanomattoman päähahmon, että sydäntäni viiltää edes ääneti kirjoittaa tällä lailla arvostamastani tespiaanista.
Juoni laahaa Richie Robertsin huoltajuuskäsittelyyn, mutta tämä tertiäärinen pieni palikka tarinassa antaakin ensimmäisen kunnon herätyksen: vaimo (Carla Gugino) sivaltaa ex-miehelleen, että ainoa syy, miksi hän ei ota lahjuksia on, että hän saisi itseltään synninpäästön epälojaaliudesta perhettä ja lähimmäisiään kohtaan. Heti perään vaimo tölväisee itsekkäästi, että näkisi asian mieluummin toisin päin. Voimmeko pitää petetyn vaimon ääntä asiassa luotettavana? Ennen kuin ehdin keksiä vastausta, tajuan jotain katkeraa: missä tämä oivaltava draama oli, kun Scott teki Gladiaattoria! Ja miksi se tulee tämän puuduttavan rikosdraaman toisella tunnilla?
Tästä aukeaa American Gangsterin pelastava armo, kenties jopa pitkäkantoisilla seurauksilla: Crowen Langalla-sarjan Jimmy McNultya myötäilevä ruohonjuuritason puurtaja. Roberts on viallinen sankari, jolla on vaatimattomat resurssit menestyksekkääseen työtulokseen, mutta olosuhteiden puitteissa hän on yksi harvoista, jolla on moraalisen kompassinsa neula kohdallaan. Roberts on jatkuvasti muiden vihanpidon kohteena kiittämättömän työn edessä ja aterioi poikamiesboksissaan muovipussimuonilla samalla, kun huumeparoni Lucas kantaa pöytään mahtavaa kiitospäivän kalkkunaa. American Gangsterin rikollis-glamourista on vaikeaa löytää mitään uutta Mafiaveljensä, Scarfacensa ja Kummisetänsä nähneille, jotka tarjoavat eksoottisia ja karismaattisia keulakuvia järjestäytyneelle rikollisuudelle, mutta yhdestäkään edellä mainitusta ei löydy Robertsia, johon katsoja voi vaihtoehtoisesti ankkuroitua.
Kun Robertsin kutsumukseen on saanut kiinni, alkaa Steven Zaillianin käsikirjoituksesta arvostaa yksityiskohtia. Ajankuvaa on tajuttu luoda muullakin kuin muodilla ja musiikilla, kuten ihmettelyllä ensimmäisistä kotikäyttöisistä mikroaaltouuneista. Nakuilevat naiset Lucasin tehtaassa miellyttänevät herrasmiesklubilaisia, mutta Lucas työllistää nakuilevat naisensa paljon käytännöllisemmästä syystä kuin silkasta tirkistelyntarpeesta, jota en tohdi paljastaa. Kiitospäivänateria Lucasin luona luo rienauksenkin rajamailla uusiksi Norman Rockwellin kuuluisan maalauksen, amerikkalaisen hyvinvoinnin symbolin, marginaaliväestöä edustavan perheen kontekstissa. Samaan aikaan on myös käynnissä Yhdysvaltojen traumaattisin sota, jonka päättyminen on päättyminen myös Lucasin bisnekselle, punoen näin suurempaa syy-seuraus-suhteiden verkkoa. Robertsin mieleen juolahtaa niin ikään, että sodassa kaatuneiden arkut ovat kätevä tapa kuljettaa huumeita, mutta onko Lucas niin hävytön, että häpäisisi moisella tavalla kuolleiden leposijaa? Ja onko Roberts niin hävytön, että ratsaisi arkut pelkän epävarman epäilyksen pohjalta?
Lopulta Crowen ja Washingtonin pitkään pantattu kohtaaminenkin huipentuu johonkin muuhun kuin villin lännen kaksintaisteluun, kun pysäyttämätön voima ja liikkumaton kohde löytävät yhteisen vihollisen. Maassa, joka niin voimakkaasti identifioituu poliisivoimiensa kautta, tulee elokuva potentiaalisesti poleemiseen päätökseensä tekijöiden valitessa rikollispösön ja korruption välillä puolensa pösön luota. Mitään arvoituksia ei silti tarvitse ratkaista nähdäkseen, että päätös on selänkääntö moraalittomuudelle, ei virkamerkille.
