Lehdistötiedotteiden mukaan Dark Floors oli perinnetietoinen, aito kauhuelokuva. Psykologinen trilleri. Sekä tietysti kallein Suomessa siihen mennessä tehty elokuva. Kun elokuva sitten sai huonon vastaanoton sekä kriitikoilta että ostavalta yleisöltä, mies kaiken takana kommentoi olevansa kyllästynyt asiantuntemattomaan kritiikkiin. Taisipa jopa uhota Dark Floorsin olevan kehno romanttiseksi komediaksi. Harvemmin tosin romanttiset komediatkaan kummoisia arvosteluja saavat, mutta nyt ei puhuta niistä. Nyt puhutaan virallisesta The Lordi Motion Picturesta.
Autistinen tyttö Sarah on sairaalassa tutkimuksissa, mutta hänen isänsä saa tarpeekseen toheloista lääkäreistä ja päättää häipyä. Ydinperhe ahtautuu hissiin kauniin sairaanhoitajan, mustan vartijan, itsekkään liikemiehen ja käsittämättömiä horisevan pummin kanssa. Hissi jumiutuu kerrosten väliin, ja kun sekalainen seurakunta lopulta pääsee ulos, ovat Lordin jäsenet riistäytyneet valloilleen. Kuolema korjaa hahmot yksi kerrallaan, kunnes jäljellä ovat enää isä ja tytär parkkihallissa. Yhtäkkiä parkkihalli täyttyy paskasta. Paskasta muotoutuu Mr. Lordi. Elokuva alkaa alusta. Lopputekstit.
Ensimmäisenä Dark Floorsissa pistää silmään konseptin ohuus. Elokuvaa on mahdotonta ymmärtää sen taustoja tuntematta. Autio sairaala täynnä hirviöitä ei sinänsä ole mitään uutta – sellaisiahan autiot sairaalat ovat. Huomattavasti haastavampaa on selittää, mitä egyptiläinen muumio, englantilainen aave, pienen budjetin predator, hevari-minotauri ja iho-ongelmista kärsivä puliukko tekevät samassa elokuvassa. Miksi he tappavat päähenkilöitä eivätkä toisiaan? Tuntevatko he toisensa entuudestaan? Soittavatko he samassa bändissä? Vai eivätkö he vain pidä autisteista?
Vaikka näiden vaikeiden kysymysten ei antaisi häiritä, on Dark Floors muutenkin kaikin puolin kehno. Juonen tehtävänä on tarjota lähinnä yksinkertainen kehystarina, jonka puitteissa monsterit saavat mellastaa. Vain alkupuolella elokuvan painostavaa tapaileva yleisilme onnistuu luomaan hienoista kauhun tunnetta, joka pariin kertaan jopa purkautuu kohtalaisen onnistuneina säikäytyksinä. Mielenkiintoisten tapahtumien ja järjellisten selitysten puute osoittavat kuitenkin katsojalle nopeasti, ettei millään ole mitään väliä. Stereotyyppiset henkilöhahmot eivät ainakaan auta asiaa, vaan jäävät täysin vaille sisäistä elämää tai hahmonkehitystä. Selkeimmät vertailukohteet elokuvalle ovatkin [movie]Alien vs. Predator[/movie]in tai [movie]Freddy vs. Jason[/movie]in tapaiset pahiksien kokoontumisajot, toki sillä erotuksella, että harvaa kauhuharrastajaa kiinnostaa seurata Lordi-hahmojen temmellystä puolentoista tunnin ajan.
Siksi toisekseen Lordi-hahmot eivät edes esiinny elokuvassa kuin muutamassa kohtauksessa, vaikka heidän kaiken järjen mukaan pitäisi olla tapahtumien keskiössä. Kukin örmelö näyttäytyy vain kerran tai kaksi, eikä koko asiaan sen jälkeen palata, vaan sitten onkin jo seuraavan hirmun vuoro astua areenalle. Väliin jäävät kohtaukset koostuvat latteasta dialogista (”What the Hell was that?”) ja pitkäpiimäisestä hortoilusta sairaalan tyhjillä käytävillä. Näin ollen ainut jännite muodostuu tapoista, jotka on valitettavasti leikattu harmittomaksi koko perheen väkivallaksi, jotta Lordin pääasiallinen kohdeyleisö ei rajautuisi katsojakunnan ulkopuolelle. Aidosti pelottavaa Dark Floorsista ei olisi saanut mitenkään, mutta häijyllä splatterilla ja selvästi vapaamielisemmällä seksuaalimoraalilla se olisi voinut olla viihdyttävää joskin aivotonta hurjastelua. Onkin vaikea ymmärtää, miksi Lordi-hahmoja ei missään vaiheessa päästetä riehumaan kunnolla ja miksi ne ylipäänsä näkyvät kuvassa vain muutaman minuutin.
Teknisesti Dark Floors on kohtuullisen hyvin tehty. Ei niin hyvin, että mikään osa-alue ansaitsisi erityisiä kehuja, muttei myöskään niin huonosti, että siitäkään jaksaisi keskustella. Ulkoisesti se muistuttaa lähinnä japanilaisen kauhuelokuvan amerikkalaista uusioversiota. Elokuvaa vaivaakin jatkuva keskinkertaisuuden ja rutiinityön maku, mikä tietysti tuntuu sikäli omituiselta, että kyseessä mitä ilmeisimmin on tekijöiden pitkäaikaisen haaveen toteutuminen. Ehkä kyse on väistämättömyydestä – se mikä toimii keikkalavalla ei yleensä toimi kotisohvalta katseltuna. Lordin perusajatus on tarjota perinteiselle lateksinaamarikauhulle musiikillinen vastine. Kun genren konventiot kierrätetään takaisin kauhuelokuvaan, lopputuloksena on aikaansa vuosikymmeniä jäljessä oleva kokoelma tylsiä kliseitä.
