Edellisen menestyksekkään ohjaustyönsä jäljiltä Carl Theodor Dreyerin matka veikin suoraan Norjaan, jossa paikallisten tuottajien suosiollisella avustuksella oli tarkoitus kuvata peräti kaksi paikallisväriä huokuvaa maalaiselokuvaa vapaavalintaisten paikallisten tekstien pohjalta. Syystä tai toisesta suunnitelmat eivät koskaan toteutuneet sellaisinaan ja tämä kahdesta ainoanakin toteutunut päädyttiin kuvaamaan niin nopeasti ja halvalla ettei Dreyerilla tiettävästi ollu tähän etukäteen edes valmista käsikirjoitusta, vaan kaikki jouduttiin kuvaamaan paikan päällä improvisoiden suoraan lyhyehkön alkuperäisnovellin pohjalta.
Kuten varmaan hankalista tuotanto-olosuhteistakin jo taatusti huomaa, ei tätä pidetäkään yleisesti ohjaajansa komean uran hienoimpiin lukeutuvana hetkenä, eikä monessa lähteessä erityisten kehujen tai mainintojen arvoisena muutenkaan. Itse elokuvastakaan ei varsinaisesti ole meidän päiviimme säilynyt kuin vähän reilun puolen edestä, joten ohjaajan alkuperäistä visiota ei meidän aikanamme ole enää mahdollista päästä sellaisenaan näkemäänkään.
Edellinen onkin toisaalta sääli, sillä Glomdahlin morsiamella on parhaimmillaan omat mielenkiintoiset hetkensä. Varsinainen tarina on kuitenkin jo moneen kertaan nähty tasapaksu kertomus rikkaan talonpoikaisperheen nuoren neidon kielletystä rakkaudesta köyhän suvun pojan kanssa, näiden vanhempien vastustuksesta ja lopun käänteentekevästä kliimaksista, jonka jälkeen mennäänkin jo papin puheille ja onnellinen loppu seuraa.
Tarinamielessä tässä ei oikeasti olekaan yhtään mitään mainitsemisen arvoista, mutta vuonomaan luonnon ja vanhan kansankulttuurin kuvaus on sellaisenaan varsin nättiä katseltavaa ja Dreyerin silmä pienille yksityiskohdille muutoinkin varsin ihastuttavaa tasoa. Kummassakaan suhteessa Glomdahlin morsianta ei kuitenkaan voi pitää minään suurena merkkiteoksena, sillä ohjaaja on selvästi ollut itselleen vieraassa ympäristössä kanssa eikä Norjan komeita maisemia tai sikäläisen vanhan maaseudun perinteistä elämänmuotoa siksi ole osattu sellaisenaan täysin hyödyntää. Suorana verrokkina Dreyerin välityölle voinee käyttää vaikka Rasmus Breisteinin samoihin aikoihin ohjaamia, kehnoimmillaankin henkeäsalpaavan näyttäviä kansallisromanttisia elokuvia tai vaikka suomalaisten nimimiesten Teuvo Puron ja Erkki Karun luonnonkauniita maalaisdraamoja, jotka parhaimmillaan pesevät Dreyerin vision mennen tullen.
Glomdahlin morsian on kiireessä, olemattomalla budjetilla ja puolihuolimattomasti kokoon kursittu yllätyksetön romanttinen draama, joka olisi voinut olla loputtoman paljon enemmänkin. En edelleenkään tiedä mikä Dreyerilla ja norjalais-ruotsalaisella tuotantotiimillä tarkalleen meni alkujaankaan mönkään, mutta hankalat tuotanto-olosuhteet huomioon ottaen kokonaisuus voisi todellisuudessa olla lahjattomamman ohjaajan käsissä vieläkin ponnettomampi. Nyt lopputulos on vain kauhean keskinkertainen ja unohdettava.
