Elm Street on tyypillinen ylemmän keskiluokan asuinalue, jossa tavalliset ja hyvätapaiset teinit seurustelevat, käyvät koulua, syövät ja nukkuvat. Mutta näistä inhimillisen elämän perustarpeista viimeisin alkaakin yhtäkkiä tuottaa omituisia vaikeuksia, kun neljän nuoren uniin ilmestyy lierihattuinen, veitsiä hansikkaissaan pitävä mörökölli. Vaikka painajaiset ovat periaatteessa mielen turvallisia tapoja purkaa kasautunut stressi, näistä unista on turvallisuus kaukana: näillä unilla on kyky vahingoittaa näkijäänsä oikeasti – ja tappaa.
Vuonna 1984 ilmestynyt Painajainen Elm Streetillä on länsimaalaisen kauhuelokuvan ja eteenkin slasher-genren tunnetuimpia tuotoksia. Se kuuluu samaan klassiseen aaltoon kuin Halloween- ja Perjantai 13. päivä -elokuvat, mutta muilta osin vertailu näihin on turhaa: toisin kuin tunnetut aikalaisensa, Painajainen Elm Streetillä on kaikkea muuta kuin samaa kaavaa toistava puukkohippa: se on yksi genrensä nerokkaimmista tuotoksista ikinä ja yksi historian tärkeimpiä kauhuelokuvia.
Elokuva on nykypäivän kauhufriikeille niin tuttua kauraa, että harva ymmärtämään, miten mullistava sen perusidea aikoinaan oli. Unissa asuva sarjamurhaaja oli idea, joka toi aiemmin vahvasti hahmopsykologiaan keskittyneet painajaiset konkreettisesti lihaksi ja vereksi länsimaalaisissa elokuvissa. Yhdessä David Cronenbergin Videodromen (1982) ohella se häilytti toden ja epätoden rajoja tavalla, joka paitsi teki elokuvista ajattomia klassikoita, myös muutti käsitystämme kauhuelokuvasta pysyvästi. Se on myös esimerkki kauhuelokuvan uudesta painotuksesta, jossa uhka ei enää tullut vain ulkoapäin.
Tarina itsessään on melko suoraviivainen ja yksinkertainen, mikä tosin ei ole automaattisesti huono asia. Kyse on kuitenkin ensisijaisesti viihteestä. Se ei silti tarkoita, etteikö elokuvalla voisi olla syvempää psykologista viitekehystä, jolla kauhuelokuviin antaumuksellisesti suhtautuvat leffafriikit voivat kiihottaa mieliään nörtti-tapaamisissa tai lukion psykologian tunneilla. Tämän elokuvan kohdalla sen tekee helpoksi se tosi asia, että unilla on kulttuurissamme perinteisesti ollut se tuttu freudilainen merkitys sisimpien tuntojen tulkkeina. Voisiko Freddy kuvastaa hahmojen sisäisiä, tukahdutettuja pelkoja vai onko takana kenties suurempi, sukupolvinen trauma? Mielenkiintoisia kysymyksiä, joita harvempi kasarikauhuleffa herättää.
Wes Craven, tuo slasher-elokuvien Grand Old Man, oli ennen Elm Streetiä kohauttanut nihilistisillä ja brutaaleilla elokuvillaan Last House On The Left (1972) ja The Hills Have Eyes (1977). Vaikka Elm Street ei samanlaiseen raa’an realistiseen tunnelmaan pyrikään, jotain näiden elokuvien asenteesta on tarttunut matkaan. Elm Street on aikakautensa valtavirran slasher-elokuvaksi hämmentävän verinen ja väkivalta on kohtuullisen pidättelemätöntä. Eikä raakuus rajoitu pelkkään graafisuuteen, myös äänimaailma ja kuvaus tukevat elokuvan ahdistavaa tunnelmaa. Craven taitaa tässä elokuvassa tasapainon viekoittelevan jännityksen ja räjähtävän väkivallan välillä tavalla, jota ei koskaan myöhemmin täysin saavuttanut.
Ajalleen tyypillisesti elokuva joustaa lähinnä näyttelijäsuorituksissa, jota pidetään slasher-elokuvien perisyntinä. Yksi poikkeus kuitenkin löytyy, joka on luonnollisesti Freddy Krugerin pysyvästi elokuvakansan alitajuntaan iskostanut Robert Englund. Rehellisyyden vuoksi täytyy kuitenkin myöntää, että ison osan Englundin muistettavuudesta tulee hänen hahmonsa ulkoisista ja elokuvallisista seikoista, itse näyttelijän vahvimmat näytöt olivat vielä edessäpäin. Ensimmäisessä osassa Freddy on vielä etäinen, tuntematonta uhkaa muistuttava unien mörkö, ei sellainen painajaisten valtias, joksi hän kehittyi jatko-osien myötä.
Painajainen Elm Streetillä on ajattoman kiehtovaa kauhuviihdettä, jonka mullistava idea ja merkitys kauhuelokuvalle tuovat sille ansaitun klassikkoleiman. Sikäli kun kuusi jatko-osaa pakottavat arvioimaan sitä osana sarjaa, on ensimmäinen osa mielestäni elokuvana paras, mutta itse sarjan huippuhetket olivat vielä edessä päin. Tämä siksi, ettei itsenäinen teoksena elokuvalle voi antaa yhtä paljon anteeksi kuin osana sarjaa, jolloin konseptin voidaan olettaa olevan katsojalle ennestään tuttu. Ensimmäinen Elm Street on elokuva kaikille, ei vain faneille.
