Kuten dekkarifanit tietävät, Kurt Wallander on Ystadin pikkukaupunki-idyllissä työskentelevä komisario. Tämä kirjailija Henning Mankellin kehittelemä hahmo on nähty tv-ruuduissa niin ruotsalaisten Rolf Lassgårdin kuin Krister Henrikssoninkin esittämänä. Pintapuolisesti tuohon keski-ikäisten äijien sakkiin mahtuu myös yksi ei-skandinaavi. Vaaleahiuksinen ja maanläheisen jurrin oloinen Kenneth Branagh on tehnyt mukaansa nappaavia Shakespeare-tulkintoja. Jos mies pystyy esimerkiksi olemaan Tanskan prinssi, miksei häneltä onnistuisi pujahtaa myös ruotsalaisen poliisin nahkoihin?
Wallander: Väärillä jäljillä on nimensä mukaisesti väärillä jäljillä. Suurin syy ei ole Kenneth Branaghissa, joka ääntää Kurtin Körtiksi. Itse asiassa Branagh on koko britti-Wallanderin paras osuus; hän näyttää ja kuulostaa siltä elämää nähneeltä mutta edelleen eteenpäin porskuttavalta tyypiltä, joka komisario Wallander on. Missä Philip Martinin tv-elokuva luiskahtaa ojaan, on kaikki muu.
Kun brittiversion Kurt Wallander seisoo keltaisena kukkamerenä vellovan pellon laidalla ja yrittää puhua järkeä itsemurhaa hautovalle tytölle, hän on muukalaisena omassa maassaan. Wallander yrittää ratkoa likaista paritusjuttua, mutta katsoja yrittää samalla ratkoa tarinan ulkopuolista ongelmaa. Komisario ajelee selvästi skadinaavisten maisemien halki tyttärensä (Spark) kanssa. Hän käy myös synkkäilmeisenä ruotsalaisessa satamassa, vilkaisemassa löydettyä ruumista. Mutta koko aikana hän ei puhu sanaakaan ruotsia, eivätkä hänen ympärillään liikkuvat ihmiset liioin. Jollekin se voi olla pieni murhe, mutta kielen lisäksi näiltä hahmoilta tuntuu olevan kadoksissa identiteetti. On ärsyttävää ja puistattavaa todeta kohtaus kohtauksen perään, kuinka falskilta koko touhu vaikuttaa. Muuten varmasti hyvä näyttelijäjoukko uskottelee katsojalle olevansa nybergejä ja martinssoneja, mutta ei saa uskotteluaan läpi. Nämä naibergit ja mootinsonit elehtivät, puhuvat ja ovat kuin britit – vain elokuvan maisemat ja pohjateksti ovat ehtaa ruotsalaista.
Wallanderin keissin tutkinta etenee rauhallisesti. Mutta brittien falskius lähentelee vuosikymmenten takaista Pekka ja Pätkä neekereinä -tasoa, mikä saa toivomaan koko sirkuksen pikaista loppumista. Jos tuo epäkohta olisi jollakin tavoin suodatettavissa pois kokonaisuudesta, Wallanderin harhailu järkyttävän tyttökauppajutun ja oman elämänsä ongelmissa voisi jopa kiinnostaa. David Warnerin pappa-Wallanderin upeasti säännöstelemä alakulokin menee tällaisessa tekeleessä hukkaan.
Britit osaavat luoda puitteiltaan tyylikästä tv-elokuvaa, eikä heiltä puutu pikkukaupunki-idyllejä itseltään. Siksi on suuri mysteeri, miksi he halusivat tehdä Wallanderia juuri Ruotsissa ja näin väsähtäneesti. Kunnon adaptaatiossa pitäisi kuulua ja näkyä tekijöiden oma ääni. Wallander: Väärillä jälijillä on vain haljua huminaa. Kuin joku olisi istuttanut Stingin kitaroineen pohjoisen marjakuusen latvaan, ja käskenyt laulaa: ”Wooo-oo-o, I’m an alien, I’m a legal alien, I’m an Englishman in Ystad….”
