Ensin tuli Rakkautta ennen aamua (1995), ja sitten Rakkautta ennen auringonlaskua (2004). Ohjaaja Richard Linklaterin näissä elokuvissaan käyttämät Jesse (Hawke) ja Celine (Delpy) palasivat valkokankaalle myös Valveunessa-elokuvassa. Tässä elokuvassa rakastavaisten visiitti on ainoastaan yhden kohtauksen mittainen, eivätkä he ole edes lihaa ja verta, vaan rotoskooppianimaatiolla luotuja hahmoja. Valveunessa leikittelee todellisuuden rajoilla. Elokuvan varsinainen päähenkilö on nuorimies (Wiggins), joka havahtuu todenomaisessa unessaan filosofoimaan monien vastaantulijoidensa kanssa.
Selkeästi välityöltä ja tekniseltä kokeilulta vaikuttava Valveunessa on haaste sekä katsojan näköelimille että istumalihaksille. Verkkaisesti ja juonettomasti keskusteluepisodista toiseen etenevässä leffassa on runsas määrä hahmoja, joilla jokaisella on oma näkemyksensä maailman asioista. Yksi on valmis vaikka polttamaan itsensä aatteensa vuoksi, eräs toinen paasaa kuin helppoheikki ja kolmas esittää teoriaansa valokatkaisijan avulla. Jokaisella hahmolla on oma äänensä, joista osa on Julie Delpyn ja Ethan Hawken tavoin kohtalaisen tunnettuja. TV:n haastattelijana esimerkiksi kuullaan ohjaaja Steven Soderberghiä, yhtenä neljästä kadunmiehestä saapastelee Nicky Katt (Boston Public), hänen rinnallaan kulkee Adam Goldberg (Entourage) ja flipperiä leffan lopussa pelailee itse Richard Linklater.
Näköelimiä elokuva rasittaa unenomaista epävakautta kuvaavalla rotoskooppianimaatiollaan, johon ei silmä tahdo tottua leffan runsaan puolitoistatuntisen keston aikana. Animaatiosta vastaa myös Linklaterin Hämärän vartija eli A Scanner Darkly -elokuva-adaptaation (2006) animoinnin päämies, ja käytettävän tekniikan uranuurtaja, Bob Sabiston.
Valveunessa-rainan käsikirjoitus on yllätyksettömästi Linklaterin omaa tekoa. Onko hän lukenut Jostein Gaarderin joku vuosi sitten suuresti hypetettyä Sofian maailmaa (Sofies verden, 1995) tai mistä lienee intonsa filosofisiin univäittelyihin löytänyt, mene ja tiedä. Elokuva kärsii sisällöllisesti eniten siitä, että se tapahtuu unessa, josta minä tahansa hetkenä voi herätä toteamaan, että: ”Hoo, sehän oli vain…” Leffassa käydyt keskustelut taas eivät ole niin erikoisia, että ne aiheuttaisivat suuria ahaa-elämyksiä tai painuisi ikuisesti katsojan muistoihin. Viime kädessä Valveunessa tarjoaa hyvin vähän mitään sellaista, johon voisi tarttua kaksin käsin kuin lihavaan kriisiin tai vastaavaan. Se lipsuu siis kourasta vähän kuin uni, josta on juuri herännyt. Saattaa tietysti olla, että tämä on ollut Linklaterin tavoitteenakin. Kummallisen häilyvää ja etäistä haahuilua koko työ.
