The New York Ripper edustaa Lucio Fulcin kultakauden viimeisiä henkäyksiä ja on hyvinkin tyylitietoinen giallo, joka jo heti ilmestyessään kiellettiin tai saksittiin riekaleiksi lähes järjestään kaikkialla missä sitä yritettiin levittää. Käväisipä teos myös brittien pahamaineisella video nasties-listalla.
Perinteiseen malliin murhaaja on kasvoton, ja uhreina lähes poikkeuksetta hehkeät naiset. mustat nahkahanskat on sentään jätetty naulaan ja siirrytty kumikäsineisiin, nojoo.
Elokuva siis seuraa hyvinkin perinteisekseen malliin hilpeyttä aiheuttavalla Aku Ankka-äänellä(niinpä) puhuvan brutaalin sarjamurhaajan jahtia pitkin New Yorkin kujia ja pornoluolia. Murhaajaa jahtaamassa on leipääntynyt etsivä joka harrastaa ilokseen prostituoituja, ja omalaatuinen psykologi joka puolestaan harrastaa salaa homopornoa. Filkan yleisvaikutelma on muutenkin Fulcille ominaisesti mukavan kieroutunut, eivätkä ohjaajan paljon puhutut naisviha-vihjailutkaan ole kovin epäuskottava päätelmä.
The New York Ripperissä Fulci melkeinpä jo parodioi itseään ja elokuvasta löytyykin kaikki hyväksi havaitut aspektit: lukuisat peittelemättömät lähikuvat silmien, kurkkujen ja nännien viiltelyistä ja massiivisista veriroiskeista, pimahtaneita sivuhahmoja, vinksahtaneen nihilistinen maailmankuva ja tarttuva soundtrack. Siinäpä mielessä The New York Ripperiä voisi hyvin suositella aloituselokuvaksi Fulcin maailmaan tutustuvalle, koska se ei kaikessa äärimmäisyydessään vedä kuitenkaan kertaakaan yli, vaan pysyttelee juuri sopivasti siinä liioittelun ja tyylittelyn hatarilla rajamailla. Ensimmäisen kymmenen minuutin aikana nähdään jo irtoraajoja ja suolien pursuamista ja taustalla sykyttävät Francesco De Masin melkeinpä svengaavat sävelmät jotka muistuttavat katsojaa kultaisesta 70-luvusta.
Päällisin puolin simppelissä tarinassa Fulci yrittää vähän väliä hämätä katsojaa ja pyöräyttääkin moneen otteeseen koko tilanteen jouhevasti päälaelleen. Kärryiltä putoamisen vaaraa ei kuitenkaan ole ja tarkemmin ajatellen elokuva hyödyntää twisteissään hyvinkin perinteisiä keinoja jotka muun muassa Argento, Hitchcock ja Martino ovat tuotannossaan hyväksi havainneet. Fulci ei kuitenkaan sorru plagiointiin vaan kokonaisuus on hyvinkin ohjaajansa näköinen tuotos.
Se ei luultavasti tule yllätyksenä, että minkäänlaisen logiikan tai syvällisyyden ystäville tämä ei tarjoa oikeastaan mitään. Fulcistit, kauhufanit, gorehoundit, sovinistit tai muuten vaan kaiken epämääräisen ystävät lienevät sitten tämän kanssa ihan kuin kotonaan. Henkilökohtaisesti pidän teosta yhtenä Fulcin tyylipuhtaimmista ja tasapainoisimmista tuotoksista, joka tarjoilee yllättävän kiemuraisella giallojuonellaan hyvinkin tunnelmallista ja hienosti toteutettua hubaa moneen otteeseen.
