Danny Boylea on kehaistava heti alkuun uskalluksen määrästä. Ihan heti ei nimittäin mieleeni tule toista ohjaajaa, joka olisi tehnyt sekä elokuvan huumeidenkäyttäjistä (Trainspotting, 1996), hienostuneen murhatrillerin (Shallow Grave, 1994), tv-pelin ympärille kudotun köyhällistödraaman (Slummien miljonääri, 2008) että lajityypillisesti puhtaan tieteiselokuvan, jollaisiin tämä Sunshine lukeutuu. Toisaalta Boylen elokuvissa on paljon samaakin: Trainspottingin Rent, Slummien miljonäärin Jamal ja127 tuntia -elokuvan (2010) Aron. Myös Sunshinen Capa on mies, joka vähän kuin ajelehtii tilanteen mukana, kunnes jokin sysää hänet tekemään tosissaan töitä päämääränsä eteen. Capan päämäärä tosin ei ole löytää rakastettuaan, paratiisia tai esimerkiksi elämänhaluaan. Hän toimii tiimissä, joka on lähetetty viemään räjähde himmenevään aurinkoon, eikä siltä matkalta välttämättä ole paluuta.
Sunshine on velkaa Ridley Scottin ensimmäiselle Alien-elokuvalle. Tarinan päänäyttämönä toimii Icarus-alus, luokassaan toinen räjäytysmissiolle lähetetty avaruuslaiva. Kuten Alienissakin, Icaruksen miehistö aikoo edetä paikasta 1 paikkaan 2 suoraviivaisesti, eikä eri sukupuolta olevien miehistön jäsenten välille ole kirjoitettu pelkkää toveruutta kiihkeämpiä suhteita. Niin ollen tarinan jokaiselle henkilölle on pedattu tasa-arvoinen mahdollisuus kasvaa sankariksi toistensa rinnalla.
Sunshinen alien, Icaruksen miehistön vihollinen, on tieteiselokuvien vakiokaavalla kehitelty peto. Se ilmestyy kuvioihin tietysti silloin, kun yksi inhimillinen erehdys muuttaa Capan ja hänen kumppaneidensa kulkua. Toisaalta on hyvä, ettei vakiokaavasta ole tämän elokuvan kohdalla poikettu, sillä Boyle lennättää yleisöään ja Icaruksen miehistöä pitkin matkaa niin taajaan vaihtuvin kuvin ja kohtauksin, että hetkellinen silmien ummistaminenkin saattaa pudottaa katsojan kyydistä heti. Boyle vetelee Icaruksen miehistön ohjaksia kuin modernin Shakespeare-sovituksen dramaturgi. Puhetta on paljon ja näyttämö on koko ajan sama, mutta katsomossa tulee tunne, kuin permanto pyörisi ja keikkuisi kullansävyissä kylpevän näyttämön ympäri pysähtymättä. Näin onnistutaan välttämään se, että elokuvasta tulisi liian staattinen ja eräänlainen filosofisten mietteiden puiseva arkki. Jälkimmäisiä käsikirjoitus nimittäin tarjoilee jopa kuin Kubrickin tai Tarkovskin taiteellisempi tieteisvisio. Niihin verrattuna Sunshine silti aiheuttaa jo matkapahoinvointia heilumisellaan ja runsaalla tieteisjargonilla, jota kuullaan vieläpä hyvin vähän oikeilta astronauteilta näyttävien miehistön jäsenten suista.
Olisi mukava sanoa, että Sunshine asettuu tieteisgenressä tehtyjen elokuvien parhaimmistoon. Se on kuitenkin juoneltaan liian ennalta-arvattava ja kuvattu rauhattomasti yltääkseen lajityyppinsä huipputeosten joukkoon. Yritteliäisyyttä sellaiseksi siitä kuitenkin löytyy, ja aikana jolloin vastaavia elokuvia muutenkin on tehty niukasti, se tuo tervetullutta vaihtelua esimerkiksi supersankarielokuville. Mutta haluaako esimerkiksi kukaan toiminnan ja seikkailun ystävä katsoa tällaista filosofisesti virittynyttä avaruusmatkaa, sitä epäilen paljon.
