The Hurt Locker on yksi harvoista sotaelokuvista, jota ei voi kategorisoida miksikään muuksi. Se ei ole toimintaelokuva tai trilleri. Tokihan se sisältää niiden osasia, mutta yksikään edellämainituista ei ikinä nouse minkäänlaiseen pääosaan Kathryn Bigelow’n ohjaamassa Irakin sodasta kertovassa pätkässä. Se kertoo tarinan pomminpurkajayksiköstä vuonna 2004. Kyseisen yksikön pääpomminpurkaja kuolee työn touhussa, ja tilalle lähetetään alussa hyvinkin huolimattoman ja sekopäisen oloinen William (Jeremy Renner). Häntä auttavat työssä yksikön kaksi muuta jäsentä, JT Sanborn (Anthony Mackie) ja Owen Eldridge (Brian Gerahty). Elokuva kuvaa pitkälti yksikön arkea sen odottaessa vielä 40 päivää kestävän vuoronsa loppua.
The Hurt Lockerin painotus on aina sodalla ja sotilailla, ja heistä kerrotaan sotilaiden omasta näkökulmasta, maan tasolta ja äärirealistisesti. Tämä luo upean henkilökuvaelman ihmisistä, jotka muistuttavat kovasti oikeita sotilaita. Oikeita ihmisiä. Viime vuosina mielestäni on tullut aivan liikaa sotaelokuvia, jotka dehumanisoivat sotilaita. Näissä elokuvissa sotilaat ovat juuri sitä – sotilaita. Eivät ihmisiä. Vain tykinruokaa joka huutelee kliseisiä käskyjä ja leikkii pyssyillä, ja joskus sitten muistellaan miten ihana se tyttöystävä oli. Juuri tämän tavallisen armeijaelämän kuvaamisessa The Hurt Locker on erinomainen esimerkki, ja kenties Kauriinmetästäjän tasoinen mestariteos sodan psykologisten vaikutusten kuvaajan. Mutta toisin kuin Kauriinmetsästäjä, tämä pomminpurkutarina käsittelee sodan vaikutuksia sotilaiden psyykeen heidän vielä ollessa keskellä sotakenttää. Yleensä sotapätkät ovat kuvanneet sotilaita keskittyneinä ja kylmäpäisinä ammattilaisina taistelun tiimellyksessä, mutta Hurt Locker tuo esiin inhimillisemmän aspektin koko asiasta.
Käyttämällä erinomaista dialogia, ohjausta ja näyttelyä, elokuva saa luotua jännitystä silloinkin, kun ei mitään tapahdu. Hyvä esimerkki tästä on Hurt Lockerin huikein toimintakohtaus, joka kestää vartin eikä siinä oikeastaan edes tapahdu mitään yli puolet tuosta kestosta. Silti en voinut olla huomaamatta käsieni jatkavaa hikoamista ja jännittämistäni sen puolesta, ketkä pääsevät tilanteesta pois voittajina. Toiminnanjanoisille muuten varoituksen sana – The Hurt Lockerin toimintakohtaukset eivät ole välttämättä sitä, mitä esimerkiksi trailerin perusteella voisi kuvitella. Ne ovat useimmiten hieman kuivahkoja ja realistisia kohtauksia, joissa rakennetaan tunnelmaa ja jännitystä itse toiminnan sijaan. Itse rakastin juuri tätä lähestymistapaa, sillä se lisää koko elokuvan realistisuuden tunnetta ja saa adrenaliinin virtaamaan huomattavasti paremmin kuin nykyajan MTV-sukupolvelle leikatut ampumispelleilyt.
Kuten sanoin, The Hurt Lockerissa nähdään erinomaista näyttelyä ja upeaa kuvastoa. Pääosaa esittävä Jeremy Renner on kirjaimellisesti täydellinen roolissaan. Hän ei ylinäyttele hahmonsa mitään ominaisuuksia, vaan tekee juuri kuten erinomaiset näyttelijät – dialogiin luottamisen sijaan Renner tuntuu pääasiassa näyttelevän ilmeidensä ja eleidensä kautta. Hänen katseestaan näkee useimmiten juuri sen, mitä hänen päässään liikkuu juuri sillä hetkellä. Myös Anthony Mackie tekee hienon roolin, vaikka osoittaakin tietynasteista yksipuolisuutta jatkuvalla valittamisellaan. Visuaalisesti The Hurt Locker heittelee myös omaperäisiä ratkaisuja vasemmalta ja oikealta katsojan okulaareihin. Bigelow on päättänyt kuvata koko elokuvan selvästi käyttäen hieman tavallista korkeampaa kontrastia, joka saa päivän näyttämään kirkkaammalta ja yön entistä synkemmältä. Tämä toimii hyvin varsinkin osittain upeissa päiväkohtauksissa, joissa voi suorastaan maistaa hiekan ja pölyn maun suussaan sotilaiden edetessä pitkin aavikkoa tai siellä sijaitsevia kaupunkeja. Elokuvan käsikirjoitus on asia itsessään. Olen jo kehunut useita asioita, jotka liittyvät oleellisesti siihen, ja saatan toistaa itseäni sanoessani että The Hurt Lockerin käsikirjoitus, sen tarina, on erinomaisen omaperäinen. Jokainen hahmo tuntuu moniulotteiselta, käsikirjoitus ei väännä asioita rautalangasta ja se jaksaa yllättää kerta toisensa jälkeen.
Kuten otsikossa lukee, mielestäni The Hurt Locker sisältää myös tärkeän yhteiskunnallisen sanoman. Nykyaikana käytämme erittäin paljon aikaa kritisoiden erinäisiä hallintomuotoja, esimerkiksi hallitusta, sen päätöksistä. Olemme pikku hiljaa tietämättämme kenties alkaneet vihata tai halveksia niitä osia siitä, mistä emme pidä. Esimerkiksi verovirasto on monelle halveksunnan kohde; jos sattuu tapaamaan verottajan, voi häntä kohtaan käyttäytyä töykeästi ja ilkeästi. Viime vuosina, varsinkin Bushin hallituksen aikana, samanlaista ilmiötä on ollut havaittavissa Irakissa sotivia sotilaita kohtaan. Ihmiset kaipaavat muistutusta siitä, että kyseiset sotilaat oikeasti ovat pelkkiä ihmisiä – he tekevät työtään, ja vielä kaiken lisäksi vaarallista sellaista, turvatakseen kotona olevien elämän, tai ainakin niin sotilaat uskovat. The Hurt Locker tekee erinomaista työtä muistuttaessaan katsojiaan juuri tästä asian inhimillisestä puolesta; kaikki hahmot tuntuvat ihmisiltä. Oikeilta ihmisiltä. The Hurt Lockerin humanistisuus on erinomaisesti kuvattua. Se on saavutettu juuri oikein keinoin; dialogilla ja erinomaisella käsikirjoituksella sekä näyttelyllä. Se tekee elokuvasta kokonaisuutena todella tehokkaan ja ehdottomasti tärkeän maailmalle, jossa nyt elämme. Aivan liian harvoin tehdään näin tärkeitä elokuvia, jotka eivät ole dokumentteja. The Hurt Locker on väkevä muistutus siitä, että ihmiset ovat sotimassa koska he välittävät muista, tai koska heillä ei välttämättä ole vaihtoehtoa. Jos vaihtoehdottomuus kummastuttaa, katso tämä elokuva. Ymmärrät kyllä sen jälkeen, mitä tarkoitan.
Katsottuani The Hurt Lockerin minut täytti epätavallinen tunne. Olin tyytyväinen. Täydellisen tyytyväinen. Kaikkia elokuvia voi kritisoida jostakin, ja pilkunnussinnalla varmasti löytäisinkin suurtakin vikaa The Hurt Lockerista, mutta en näe mitään syytä tehdä niin. Elokuvan käynnistyttyä olin reilut kaksi tuntia täydellisen tyytyväisyyden hellässä syleilyssä.
