Jos suomalainen satuelokuva kiehtoo, niin neuvostoliittolaisen genremestari Aleksandr Ptuškon näkemys tutusta aiheesta lienee ehkä kunnianhimoisinta ja samalla omaperäisintä, mitä tällä saralla on meillä päin ikipäivänä edes kehdattu haaveilla – siitäkin huolimatta, että pääosa tekijöistä olikin itänaapurista, ja suomalaisinta tässä taitaa muutamien kotoisten kuvauspaikkojen ohella olla dubbaus, joka onkin parhaimmillaan sitten niin laadukasta jälkeä, ettei koko elokuvaa jälkiäänitetyksi venäläisvoimin tehdyksi fantasiaelokuvaksi kovin helposti uskoisikaan. Samaa voi sanoa myös neukkutekijöiden komeasta, enimmäkseen Karjalan kunnailla ja Äänisjärven rannoilla suoritetusta tekoaikansa parempaa tasoa edustavasta värikuvauksesta.
Voin vain mielessäni pyöritellä syytä, miksi Neuvostoliiton kaltaisessa paikassa ylipäänsä kiinnostuttiin Suomen kansalliseepoksen kaltaisesta historiallisesti merkittävästä taideteoksesta, mutta lukemani perusteella siihen liittynee jonkintasoista aikansa reaalipolitiikkaa sun muuta oikeasti todella kiinnostavaa asiaa, joten ei siitä sen enempää. Nimensä mukaisesti Ptuškon näkemys keskittyy Kalevalasta lähinnä sampoon liittyviin osuuksiin, jossa Kalevalan väki ottaa Väinämöisen johdolla mittaa Pohjan Akan vähämielisestä väestä, seppä Ilmarinen takoo sammon ja sitä rataa.
Jos Sampo suoraan elokuvana jotain toi mieleen, niin Fritz Langin [movie]Niebelungen laulu, 1. sarja: Siegfried[/movie]in, joka lienee antanut Ptuškon töille muutenkin kuin enemmän virikkeitä siinä missä klassinen itäinen kuvitus- ja maalausperinnekin. Nykykieltä käyttäen Sampo liukuu visuaaliselta tyyliltään realistisemman ja psykedeelisemmän välillä, eikä tässä parhaimmillaan ole koetettukaan tehdä mitään teatteria syvällisempää tosielämän draamaa vaan haettu [movie]Kwaidan[/movie]in ja [movie]The Ballad of Narayama[/movie]n keinotekoisempaa henkeä erilaisilla selkeästi maalatuilla taustoilla, tekolumella, luonnottoman kirkuvilla kontrasteilla sekä televisiotason puvustuksella. Yksikään edellisestä ei kuitenkaan pääse liiemmin häiritsemään, sillä myös puhuttu kieli on kalevalaisessa runomitassa ja näyttelijät huitovat kuin kesäteatterissa, eikä kokonaisuudessa siksi ole mainittavia tyylirikkoja.
En oikeasti keksi Sammosta juuri sen syvällisempää sanottavaa, sillä siinä ei oikeasti ole alkuperäisteoksen löyhää perusjuonta kummallisempaa sisältöä. Sampo on pohjimmiltaan varsin simppeli tarina valon ja pimeyden ikuisesta taistelusta, jossa myyttinen sampo toimii lähinnä vertauskuvallisena välineenä rajattomalle aineelliselle hyvinvoinnille. Kuriositeettina Ptuškon teos on ehdottomasti näkemisen arvoinen kotimainen harvinaisuus, mutta turha tältä nyt mitään Hollywood-tasoista toimintaakaan on odottaa. Versioista kannattaa luonnollisesti valikoida kotimainen, sillä tätä on ulkomailla leikattu pahimmillaan täysin tunnistamattomaan ja katselukelvottomaan muotoon, mistä todistaa edelleen Ptuškon elokuvan maine länsimaissa jonkinlaisena epämääräisenä siperialaisena kalkkunatuotoksena – mitä se ei tietenkään alkuperäisessa muodossaan ole.
