Vuodesta 1979 alkaen, lopulta kymmenen vuoden ajan Neuvostoliitto kävi sotaa afgaaniliittolaistensa kanssa afganistanilaisia mujahideenejä eli islamistisissejä vastaan. Tätä ”Neuvostoliiton Vietnamiksi” kutsuttua sotaa kuvaa venäläis-suomalaista tuotantoa oleva 9. komppania. Elokuvan tarina perustuu löyhästi tositapahtumiin, tarkemmin sanottuna se seuraa Neuvostoliiton 345. kaartin maahanlaskudivisioonan 9. komppanian vaiheita rankasta koulutusjaksosta taisteluun valtavaa ylivoimaa vastaan kukkulalla 3234.
9. komppania alkaa koulutusjaksolla, jossa kovaääninen kersantti (Poretšenkov) koulii pojista miehiä ja tappajia. Muutamia huumorin pilkahduksia on mukana, mutta yleisesti ottaen koulutus on rankkaa. Tähän kuuluu myös Afganistan-tietämyksen lisäämistä: afgaaneilta ei ole odotettavissa armoa tai myötätuntoa. Sitten siirrytään Afganistaniin, jossa rankan koulutusleirin tapahtumat saavat heti alkuminuuteilla selkeän kontrastin vielä rankempiin, joskin klišeisiin, tapahtumiin lentokentällä. Varsinaista päähenkilöä elokuvassa ei ole, vaan keskiössä ovat muutamat yhdeksännen komppanian miehet.
Full Metal Jacketit on siis selvästi nähty. Toisin kuin se, 9. komppania ei kuitenkaan niinkään pohdi Afganistanin sodan oikeutusta tai sen vaikutusta ihmismieleen, vaan käsittelee enemmänkin sen venäläisiin jättämiä traumoja. Sodanvastaisuudestaan ja kriittisyydestään huolimatta elokuva siirtää katsojan sympatiat hyökkääjään eli neuvostosotilaisiin. Tosin afgaanisisseihin samaistuminen voisikin olla aika vaikeaa. Kun amerikkalaiset saivat Vietnamin sotaa koskevan kollektiivisen trauman purkajat Full Metal Jacketin, Platoonin ja monien muiden elokuvien muodossa, 9. komppania lienee vastaavanlainen keskustelunavaus venäläisille.
Elokuvassa on siis vahvoja teemoja, mutta itseäni jäi vähän haittaamaan ettei siinä ole mitään varsinaista asiaa kerrottava, ellei sitten se yleinen ”sota on kauheeta” -meininki. Toki 9. komppania toimii näinkin, mutta esimerkiksi ikisuosikkini Rautaristi oli äärimmäisen kyyninen koko ihmisyyden olemassaoloa kohtaan, ja pohtiihan oma Tuntematon sotilaammekin ihmistä sekä hänen muuttumistaan ja paikkaansa sodassa. Elokuva myös väsähtää hiukan ennen kliimaksista loppuaan, joka kuitenkin nousee Uzbekistaniin sijoittuvaan koulutusjaksoon verrattuna muuten heikompitasoisesta sotakuvauksesta elokuvan selkeästi parhaaksi kohtaukseksi. Painajaismainen kuvaus yhdestä raaimmista koskaan käydyistä sodista huipentuukin tähän hienoon taistelukuvaukseen.
Vaikka elokuvan pääpointti onkin sodan kritiikissä, on 9. komppania ajoittain myös jännittävä. Esimerkiksi kohtaus jossa neuvostosotilas ostaa afgaaneilta tulitikkuja tihentää jännityksen mestarillisen musiikin käytön avulla käsittämättömän uhkaavaksi, vaikka mitään selkeitä viittauksia väkivallan uhasta ei ole annettukaan. Myös Afganistan miljöönä on suorastaan helvetillinen: painajaismainen maailma, vailla kunnon teitä tai muita kulkuyhteyksiä, vihamielisen ja täysin toisenlaisessa kulttuurissa kasvatetun kansan keskellä.
Sellaisenaan 9. komppania olisi kyseessä erinomainen elokuva. Kuitenkaan se ei tuo sotaelokuvien genreen mitään uutta, ja valitettavasti tieto siitä että Kubrick teki niin samanlaisen elokuvan 1987 vielä paljon paremmin saa 9. komppanian näyttäytymään hieman ikävässä valossa. Mestariteokseen vertaaminen on kuitenkin aika epäreilua, ja omillaan kyseessä on toki erittäin hyvä ja pasifistinen sotaelokuva, joka on tehty kaikin puolin komeasti.
