Steven Spielbergiä olen joskus mennyt sanomaan modernimmaksi versioksi Stanley Kubrickiksi. Pyörrän tässä nyt virallisesti sanani: Spielbergin elokuvat ovat yleensä joko sinänsä viihdyttäviä, mutta taiteellisesti alamittaisia, tai sitten niin hirvittävää sentimentaalista siirappia, ettei aikuinen ihminen kykene sellaista kiusaantumatta katsomaan. Schindlerin lista on kuitenkin toista maata. Jos kaikki Spielbergin elokuvat olisivat tätä tasoa, häntä voisi modernina Stanley Kubrickina pitääkin. Turhat dramatisoinnit on jätetty pois, sen sijaan kamera on aina tietoisesti läsnä ja antaa kuvien puhua puolestaan.
Schindlerin lista perustuu tositapahtumiin varsin tarkasti. Saksalainen Oskar Schindler (Neeson) perustaa natsien valtaamaan Puolaan emaliastioita valmistavan tehtaan, johon hän värvää halvaksi työvoimaksi juutalaisia. Aluksi vain voitto merkitsee, mutta pian juutalaiset huomaavat, että koska Schindlerin mielestä työläiset ovat tuottavampia jos heitä ei rankaise pikkurikkeistä, on hänen leivissään huomattavasti miellyttävämpi työskennellä kuin keskitysleirien surkeissa oloissa. Lopulta Schindler itsekin ymmärtää merkityksensä juutalaisille, ja ryhtyy aktiivisiin toimiin näiden auttamiseksi. Elokuvan tapahtumat eivät muodosta mitään yhtenäistä tarinaa, vaan ovat dokumentinomainen läpileikkaus Schindlerin ja hänen juutalaistensa vaiheista hirvittävän joukkomurhan aikana. Ja kerrankin Spielberg malttaa näyttää tarinasta myös toisen puolen – nähdessään tekojensa seuraukset, kaikki saksalaiset eivät kestä henkisen paineen alla. Edes tarinan roisto Amon Göth (Fiennes) ei ole pelkkä pahuuden ruumiillistuma tai vailla inhimillisiä tunteita.
Aiemmin mainitsemaani dokumentaarisuutta tukee hyvin elokuvan mustavalkoisuus. Mutta ennen kaikkea mustavalkoisuus on (tässäkin tilanteessa) komea tyylikeino, keino tuoda Schindlerin listaan oman aikakautensa tunnelma ja kyllähän nykytekniikalla kuvattu mustavalkokuva on jo visuaalisessa pehmeydessään uskomattoman kaunis. Kikkailuista mustavalkoisen ja värillisen rajamailla voidaan olla montaa mieltä, mutta alun ja lopun värilliset kohtaukset ovat suoraan sanottuna turhia. Jos muu elokuva luottaakin siihen, että katsoja osaa ajatella, niin nämä kohtaukset selittelevät harvinaisen juurta jaksaen kaiken sen, mitä olisi halunnut elokuvan jälkeenpäin mielessään puida. Perispielbergiläinen sentimentaalisuuskaan ei ole kaukana – ihmistä eivät itketä valmiiksi tarjoillut tunnetilat vaan aidosti sekä älyllisellä että tunteellisella tasolla puhuttelevat kohtaukset. Niinpä viimeinen kohtaus syökin paljon tehoa elokuvahistorian hienoimpiin kuuluvalta, mustavalkoisen osion lopettavalta kohtaukselta. Mutta kun Schindlerin lista muuten on niin upea elokuva, eivät tällaiset pienet suvantokohdat ole kuin planktonia valtameressä.
Näyttelijät tekevät kaikki hienoa työtä. Liam Neeson Oskar Schindlerin roolissa on silkkaa rautaa, eikä Ben Kingsley Schindlerin juutalaisen ystävän Itzhak Sternin roolissa jää piiruakaan jälkeen. Hieman pienemmässä roolissa Helen Hirschiä näyttelevä Embeth Davidtz tekee myös vakuuttavan suorituksen. Sen sijaan tarinan roisto, tai pikemminkin juutalaisten joukkotuhon kasvottoman pahuuden elokuvallinen edustaja, Amon Göth taipuu Ralph Fiennesin käsissä jotenkin oudoksi hahmoksi. En tiedä yritettiinkö miehen tukkoisella puhetavalla ja naismaisella olemuksella vihjailla jotain homoseksuaalisuuden suuntaan, mutta tämä häiritsi minua vähän. Lisäksi saksalaiset puhuvat englantia, mutta eipä tuokaan mikään maailmanloppu ole. Komeimman suorituksen Schindlerin listassa tekee kuitenkin Spielbergin hovisäveltäjä John Williams, jonka musiikit ovat kaukana tavanomaisesta sentimentaalisesta pauhusta. Alakuloiset musiikit ovat todella hienoa kuultavaa, ja luovat toisinaan yhteistyössä kuvan kanssa jopa painajaismaisia sielumaisemia.
Schindlerin lista on ehdottomasti Steven Spielbergin parhaita elokuvia. Edes väitetty ylipituus ei minua haittaa, vaan päinvastoin jokainen mustavalkoisena nähtävä minuutti palvelee tarkoitusta. Elokuva olisi voinut olla jopa pitempi, sillä vaikkei se keskity juurikaan henkilöhahmoihin tai edes tarinaan, saavat sen hahmot ja tapahtumat elokuvan aikana niin suuren sijan katsojan sydämessä, että Schindlerin listaa olisi mieluusti katsonut vaikka tunnin lisää.
Stanley Kubrick muuten suunnitteli aikoinaan ”Aryan papers” (Arjalaiset paperit) nimisen elokuvan tekemistä, mutta sen sitten väliin, koska uskoi Spielberin samaan aikaan valmistuneen Schindlerin listan ajavan asian. Mestariohjaajan arvostelukyky osui tässä kohdalleen, kuten osui Spielberginkin, joka loi erään kaikkien aikojen hienoimmista draamoista. Mestariteos.
