Senso on syvälle mielen sopukoihin tunkeutuva elokuva. Katsellessani tätä, koin ihmeellisen Déjà Vu -tuntemuksen siitä, että olisin joskus itse elänyt elokuvan tapahtumissa mukana. Tämä ei käytännössä ole edes mahdotonta (jos sattuu uskomaan sielunvaellukseen), sillä elokuvan tapahtumat on rakennettu oikealle historialliselle pohjalle. Visconti palaa ajassa 1860-luvulle, aikaan, jolloin Italia on pala palalta yhdentymässä. Veneton-lääni, aivan Koillis-Italiassa Adrianmeren rannalla, oli tuohon aikaan Itävalta-Unkarin hallinnassa. Sitten tapahtui jotain. Alkoi Itävalta-Unkarin ja Saksan välinen sota. Se tuli kuin tilauksena italialaisille, jotka Saksan liittolaisina alkoivat häätää Itävaltalaisia pois kyseiseltä alueelta.
Tämä on siis eräänlainen sotaelokuvan viitekehykseen sovitettu melodraama ajalta, jolloin itävaltalaisten miehitys on päättymässä ja varsinainen sota heitä vastaan alkamassa.
Itävaltalainen sotilas Franz (Farley Granger) saa kreivitär Livia Serpierin (Alida Valli) vihat päälleen, koska Franzin toiminnan seurauksena kreivittären rakas serkku passitetaan maanpakoon. Kreivittären viha kuitenkin sammuu, kun hän tutustuu Franziin paremmin. He viettävät romanttisia hetkiä Venetsian yössä. Kreivitär antautuu täysin Franzille ja on valmis uhraamaan avioliittonsa hänen vuokseen. Kyseessä on ikään kuin tuplakielletty rakkaus, koska kreivitär on aviossa ja rakastaja kuuluu vihollisleiriin. Taustoiltaan vaikea rakkaussuhde saa tietenkin ajan kanssa lommoja, mutta kreivittären epätoivoinen rakkaus näyttää kestävän yli inhimillisen järjen.
Viscontin Senso on muistaakseni ensimmäinen italialainen värielokuva. Väreissään ja pukuloistossaan se tuo mieleen toisen epätoivoisen rakkauden kuvauksen eli Tuulen viemää -elokuvan. Visconti tosin vie rakkauden nöyryyttämän kerjäläisyyden pidemmälle. Alida Vallin esittämä nainen on koko elokuvan hämmästyttävin hahmo. Onko hän tyhmä vai käyttäytyykö syvästi rakastunut nainen oikeasti noin? Vastaus olisi mielenkiintoista tietää, mutta se jäänee ikuiseksi mysteeriksi. Sen sijaan itävaltalaisen sotamiehen Franzin luonnekuva on helppo uskoa. Tiedän, että mies voi halutessaan olla mitä julmin olento, jota maa päällään kantaa. Muutenkin rakkauden repiminen rikki käy paljon helpommin kuin sen vaaliminen ja ylläpito.
Viscontia pidetään neo-realistisen elokuvatyypin isänä. Neo-realismi pyrki jonkinlaiseen autenttiseen arkielämän kuvaukseen, jossa elokuvasta riisuttiin kaikki ulkoinen loisto. Riivaajat (1943) oli genrensä lähtölaukaus, mutta Maa järisee (1948) elokuvaa pidetään neo-realismin suurimpana merkkipaaluna. Senso aiheutti ilmestyessään ihmetystä, koska sen suuri melodramaattisuus oli epätyypillistä ohjaajalleen. Senso oli myös, ohjaajan aikaisemmista töistä poiketen, eeppinen ja kauniisti kuvitettu. Sillä oli kuitenkin vahva historiallinen pohja ja selvä poliittinen kritiikki, joka ärsytti Italian hallintoa ja tämän vuoksi elokuvan lopullista versiota saksittiin ohjaajan tahdon vastaisesti. Tästä syystä emme ikinä saa tietää, millaisesta mestariteoksesta jäimme paitsi. Elokuva on silti, tälläisenäänkin, yksi vaikuttavimmista, mitä vastaan on kävellyt. Sen juhlallisessa paatoksellisuudessa on paljon aitoja ihmisluonnolle tyypillisiä asioita takana. Surullinen elokuva. – mutta niin tosi!
Alida Valli ja Farley Granger -kaksikko on hyvä. Muiden näyttelijöiden merkitys elokuvalle on vähäinen. Visconti aloitti, Fellinin kanssa, Hollywood-näyttelijöiden roudaamisen Italiaan. Fellini käytti Quinnia ja Basehartia La Stradassa. Visconti kiinnitti Grangerin, jonka lupaavasti alkanut ura oli kääntynyt laskusuuntaan. Musiikki on ollut Viscontin myöhemmässä tuotannossa (mm. Kuolema Venetsiassa) aina keskeisessä osassa. Senson tunnelman luojana käytetään Anton Brucknerin 7. sinfoniaa, joka on vireeltään sopivan häiriintynyt.
Senso on tunnerikas elämys. Tarina nöyryyttävästä rakkaudesta joka jää taatusti vaivaamaan, ainakin empaattisen katsojan mieltä, vähäksi aikaa. Senso on samalla suurehko spektaakkeli Italian historiasta. Jos sydän on juuri särkynyt, niin voi olla aika terapeuttinen kokemus katsoa tämä ja vuotaa itsesäälistä kuiviin.
nimimerkki: mauge
