Elokuva alkaa erikoisesti kahdella takaumalla, joista ensimmäisessä palataan ajassa 20 vuotta taaksepäin, jolloin vanhat ystävykset Xavier (Patrick Stewart) ja Lensherr (Ian McKellen) käyvät tapaamassa nuorta Jean Greytä, jonka voimien hallinnan Xavier kyseenalaistaa. Sitten hypätään 10 vuotta eteenpäin. Eräs mies järkyttyy saadessaan tietää, että hänen poikansa on mutantti. Sitten palataan nykyaikaan, jossa julkistetaan lääke, joka parantaa mutanttiuden ja antaa mutanteille mahdollisuuden elää normaalia elämää normaalina ihmisenä. Ja siitäkös Magneto vihastuu, sillä hänen mielestään mutanttius ei ole sairaus. Mutantit jakautuvat kahteen leiriin ja Xavierin Ryhmä-X joutuu vastakkain Magneton johtamien pahisten kanssa. Ikään kuin sekään ei riittäisi, Feeniksin riivaama Jean (Famke Janssen) nousee kuolleista ja Magneton houkuttelemana siirtyy tämän leiriin.
Kolmannessa X-leffassa on enemmän toimintaa kuin kahdessa ensimmäisessä yhteensä. Aiempia tapahtumia ei pysähdytä kertailemaan, tosin tällä kertaa ei ole väliä, onko katsoja nähnyt aiemmat X-leffat. Vaikka pidänkin leffoista, joissa on kunnon rytinää eikä toiminnan suhteen kauaa jahkailla, on jatkuvalla, lähes tauottomalla toiminnalla haittapuolensakin. Monille uusille hahmoille ei ehditä antaa juuri ollenkaan syvyyttä tai taustaa. Bobbyn, Kittyn ja Roguen välistä kolmiodraamaa käsitellään niin vähän ja hätäisesti, että se jää pinnalliseksi ja yhdentekeväksi. Kolossillakin (Daniel Cudmore), joka on suosikkihahmoni Ryhmä-X:ssä, on koko elokuvan aikana tasan yksi repliikki.
Lisäksi leffassa on pari juonen kannalta turhaa hahmoa. Etenkin Enkeli (Ben Foster) jää statistiksi, joka lähinnä vain näyttäytyy muutamassa kohtauksessa.
Toinen turha hahmo on Juggernaut (Vinnie Jones). Sarjakuvissa Cain Marko on Xavierin velipuoli, mutta elokuvassa tähän seikkaan ei viitata lainkaan. Juggernaut jää pinnalliseksi machon lailla uhoavaksi käveleväksi sotakoneeksi vailla varsinaista syvyyttä.
Pahiten kuitenkin mättää Feeniksin riivaama Jean. Katsojalle yritetään luoda uhkaava vaikutelma Feeniksistä, mutta paria kohtausta lukuunottamatta tämä vain tyytyy katsomaan sivusta, kun pahikset tekevät likaiset työt.
Sitten hyvät puolet. Vaikka Viimeinen kohtaaminen onkin vakava leffa, se ei kuitenkaan ole täysin huumoriton. Pedon (Kelsey Grammer) huumori toimii kontrastina leffan muuten vakavalle ilmapiirille, mutta sitä ei ole liikaa eikä se missään vaiheessa tunnu väkinäiseltä. Hugh Jackman on Wolverinen hahmossa kuin kotonaan. Wolverinen hämärä menneisyys on suosiolla jätetty pois. Sitä käsiteltäneen Wolverinen tulevassa omassa leffassa.
Vaikka toiminta ja efektit ovat enemmän pääosassa ja ajoittain varastavat shown, on kiva nähdä vauhdikasta toimintaa, joka salpaa hengityksen. Efektit ovat sanoinkuvaamattoman hienoja ja todentuntuisia.
Toiminnan ja efektien lisäksi elokuva sisältää myös suvaitsevuutta käsittelevän sanoman. Onko erilaisuus kirous vai siunaus? Jos on tilaisuus tulla samanlaiseksi kuin muut, kannattaako sulautua joukkoon vai olla ylpeä omasta erilaisuudesta?
Suosittelen erityisesti toimintaleffa- ja Ryhmä-X-faneille, muille varauksella.
nimimerkki: X-fani
