Puhuttaessa Andrei Tarkovskin elokuvasta joudun ensialkuun esittämään muutaman ajatuksen. Tarkovskin elokuvat eivät ensinnäkään ole mitään kevyttä viihdettä, eikä niitä mielestäni pitäisi katsoa saati arvostella tavallisten keskiverto viihde-elokuvien tavoin. Tarkovskin elokuvista puhuttaessa tarkoitetaan juurikin useita tunteja pitkiä raskaita, hitaita ja vaikeaselkoisia taideteoksia. Jos ajatus useita tunteja kestävästä uuvuttavasta ja tarkkaavaisuutta vaativasta taide-elokuvasta ei houkuttele, ei nämä välttämättä ole sinun juttusi. Jos taas vakavampi elokuvataide kiinnostaa, niin Tarkovskin sykähdyttävän hieno tuotanto on pakollista katsottavaa. Suosittelen.
Tämän elokuvan tekoaikaan ohjaaja oli muuttanut yhä taiteellisesti ahdasmielisemmäksi käyvästä kotimaastaan Neuvostoliitosta Italiaan vaimonsa kanssa vannoen olevansa koskaan palaamatta takaisin. Uudessa kotimaassaan ohjaaja kuitenkin alkoi potemaan koti-ikävää ja nostalgiaa, mistä mies saikin yleisvireen sekä tarinan rungon uudelle elokuvalleen, Nostalgialle. Uutta elokuvaansa varten mies sai käsikirjoitusapua runoilija Tonino Guerralta, joka aiemmin oli työskennellyt mm. Michelangelo Antonionin sekä Federico Fellinin kanssa. Lopullinen elokuva ilmestyi vuonna 1983. Se oli ilmestyessään arvostelumenestys ja ehdolla useisiin alan palkintoihin Neuvostoliittolaisten vaikuttajien ahkerasti sabotoidessa elokuva voittomahdollisuuksia. Tätä temppua Tarkovski ei koskaan antanut heille anteeksi. Nostalgian kuvauksista on myös tehty dokumenttielokuva Tempo di viaggio, joka niinikään ilmestyi vuonna 1983.
Elokuvan tarina kertoo Italiaan saapuvasta venäläisestä historiantutkijasta ja runoilijasta, Andrei Gortchakovista (Oleg Jankovski), jonka on tarkoitus kirjoittaa kirja eräästä ammoin maahan muuttaneesta venäläisestä säveltäjästä. Koti-ikävästä poteva ohjaajan alter ego kohtaa matkoillaan kylähullun nimeltä Domenico (Erland Josephson), vettä tulvivassa reikäisessä talossaan asuvan miehen, joka ennustaa maailmanloppua ja uskoo, että vain kynttilän vieminen hotellin uima-altaan läpi voi pelastaa maailman. Andrei alkaa tuntea sympatiaa ja kiinnostusta omituista ukkoa kohtaan, kirjan kirjoitus jää sikseen. Hän kokee löytäneensä hengenheimolaisensa, yhteiskunnasta ja juuristaan irrallisen sielun.
Teknisesti Nostalgia on mitä tyypillisintä Tarkovskia: jokainen otos on erikseen suunniteltu sommitelmineen päivineen, jokainen kohtaus on erittäin pitkä ja eteneminen on hidasta, dialogia ei ole paljon eikä musiikkia kuulla käytännössä ollenkaan. Ohjaajalle tyypillisiä ovien läpi kuvattuja ja peilejä sisältäviä kohtauksia piisaa myös Nostalgiassa. Elokuvan yleinen äänimaailma on ensisijaisesti täynnä erilaisia luontoäänia, erityisesti veden ääniä. Varsinainen kerronta leikkaa todellisuuden, kuvitelman ja unen välillä, unien paljastaessa henkilöiden syvempiä motiiveja ja tuntemuksia. Elokuvan tunnetuimmassa unikohtauksessa Andrei uneksii olevansa Domenico. Toisessa tunnetussa unikohtauksesa hän kohtaa raskaana olevan vaimonsa. Yleistunnelma elokuvassa on hyvin surumielinen; vanha kotimaa kummittelee varsinkin alussa joka nurkassa ja yksityiskohdassa. Käännetty runo ei ole enää sama runo. Elokuvan itsensä yleisvaikutelma ei ole vain runollinen, vaan suorastaan mystinen ja rikkaan symbolinen; kaikkea ei luonnollisesti voi huomata eikä ymmärtää kertakatselulla vaan tätä elokuvaa täytyy sulattaa ja nauttia useita kertoja ennen kuin sen todellinen kauneus ja sanoma pääsee oikeuksiinsa.
Mitä Andrei Tarkovskin teoksiin tulee, henkilökohtaisesti pidän erityisen paljon juurikin Nostalgiasta. Mielestäni se on miehen elokuvista erityisen voimakas ja ainakin itseeni ehkäpä upean Peilin jälkeen eniten vetoava ja kiehtova teos. Se ei tunnu omasta mielestäni missään vaiheessa liian raskaalta tai laahaavalta; olin kuin hypnoosissa taideteoksen alusta sen loppuun. Mutta kuten sanoin, tätä elokuvaa täytyy katsoa useampi kerta ja ajatuksen kanssa ennen kuin se alkaa toden teolla aukeamaan. Hätäisimmille tai elokuvien kertakäyttöisyyteen tottuneille se ei sovi ollenkaan.
