Vuonna 1992, tuohon aikaan vielä tuntematon ohjaaja Quentin Tarantino ohjasi ensimmäisen elokuvansa Reservoir Dogsin, joka oli sekä kaupallinen että arvostelumenestys. Kaksi vuotta Reservoir Dogsin valmistumisen jälkeen saapui teattereihin vielä upeampi rikoselokuva Pulp Fiction, joka keräsi palkintoja niin Oscareissa kuin Cannesissakin. Tämän jälkeen Tarantino ei taatusti ollut enää kenellekään elokuvanystävälle tuntematon heppu. Näiden kahden rikosleffan välissä Tarantino oli kuitenkin kirjoittanut vähemmälle huomiolle jääneen, mutta kuitenkin lähes täydellisen leffan True Romancen, jonka lopulta kuitenkin ohjasi Tony Scott. Tarantinolla itsellään ei ollut Pulp Fictionin työstämisen ohella aikaa ohjata sitä, mutta kyllä tästä Tony Scottinkin käsissä tuli mainio leffa, joka ei aivan Pulp Fictionin tasolle pääse, mutta peittoaa Reservoir Dogsin kuitenkin mennen tullen.
Tarantino oli kirjoittanut True Romancen hänelle tuttuun tapaan epäkronologiseen järjestykseen, jonka Tony Scott elokuvaa ohjatessa kuitenkin muutti kronologiseksi, jotta elokuva olisi helpompi ymmärtää. Juoni ei siis sisällä totuttuun Tarantinon tapaan takaumia tai mitään muutakaan hänen juonen kuljetukseen oleellista, herkullista dialogia lukuun ottamatta, mutta siitä myöhemmin lisää. Elokuva kertoo nuoresta sarjakuvakaupan myyjästä Clarencesta (Christian Slater), joka menee syntymäpäivänsä kunniaksi elokuviin katsomaan kolmea Streetfighter-leffaa, jossa hän hauskan sattuman kautta tapaa kauniin Alabaman (Patricia Arquette). Päältäpäin tämä pari vaikuttaa hyvin erilaisilta, mutta huomaavatkin kahvilla ollessaan olevansa hyvinkin samantyyppisiä ja päätyvät yöksi saman katon alle, jossa Alabama kertoo olevansa töissä puhelintyttönä Drexl (Gary Oldnman) nimisen parittajan leivissä, mutta ei tämä tätä paria haittaa ja ei aikaakaan kun he ovat jo naimisissa. Clarencen omatuntoa (Val Kilmer) kuitenkin vaivaa tuo kyseinen parittaja ja niinpä hän päättääkin käydä listimässä hänet. Murhapaikalta mukaan tarttuu vielä laukullinen kokaiinia, jonka jälkeen alkaa heidän matkansa Amerikan mantereella mafia kintereillään.
Juoni elokuvassa on yksinkertainen, eikä kovin omaperäisimmästä päästä, mutta elokuvan vahvimmat kortit ovatkin herkullisessa dialogissa ja hyvin kirjoitetuissa sivuhenkilöissä. Dialogi elokuvassa on kerrassaan täydellistä ja niin Tarantinomaista, josta pitäneekin nostaa hattua edesmenneelle Scotille. Elokuvan paras dialogi käydään ehdottomasti Dennis Hopperin ja Christopher Walkenin hahmojen välillä. Tästä päästäänkin jo elokuvan toiseen valttikorttiin Täydellisiin sivuhenkilöihin, joista mieleenpainuvimmat ovat ehdottomasti Christopher Walkenin tulkitsema sisilialaiskonna sekä Gary Oldmanin Drexl parittaja. Taas saa ihmetellä missä se Gary Oldmanin Oscar-pysti viipyy. Harmillista onkin että sivuosien näyttelijöille eikä hahmoille anneta tarpeeksi ruutuaikaa, kun taas paljon huonommin näyttelevän Christian Slaterin ruutuaikaa voisi helposti vähentää. Hän tulkitsee hahmonsa melko ärsyttävästi, eikä ole koko kestonsa ajan kovin uskottavakaan. Patricia Arquette tekee taas mainiota työtä esittäessään paikoittain jopa lapsenmielisen viatonta Alabamaa.
Elokuvan ainoaksi miinukseksi jäänee siis sivuhenkilöiden törkeän pieneksi jäävä ruutuaika sekä päähenkilön epäuskottavuus. True Romance on taas niitä elokuvia mille väkisinkin haluaisi suoda viisi tähteä, mutta pikkuvikoja laskiessa toteaa ettei se olekaan mahdollista, mutta joka tapauksessa tämä on lähes täydellinen elokuva ja ohjaaja Tony Scottin parhaaksi jäänyt elokuva, joka ei jää paljoakaan Tarantinon parhaiden elokuvien tasosta.
