Scott Pilgrim (Michael Cera) on 22-vuotias torontolaisnuori. Bassoa punktriossa soittava työtön pelifriikki menee mielellään siitä, mistä aita on matalin, ja vielä mielummin siitä, missä aitaa ei ole ollenkaan. Elämän rutiinit valuvat eteen päin. Esimerkiksi deittailu lukiolaistyttö Knives Chaun (Ellen Wong) alkaa vain siksi, että oleminen Scottiin lääpällään olevaan Knivesin kanssa on helppoa ja mutkatonta. Tilanne muuttuu, kun Scott ihastuu mystiseen Ramonaan (Mary Elizabeth Winstead), jonka rakkaudesta on taisteltava – aivan kirjaimellisesti. Ramonan elämää nimittäin hallitsee tämän seitsemän ilkeää exää, jotka eivät aio suoda vastarakastuneille onnellista loppuelämää.
Niin visuaaliselta ilmeeltään kuin sisällöltään Scott Pilgrim vastaan maailma on elokuvan, sarjakuvan ja videopelin ristisiitos. Ramonan exät kohdataan villin vauhdikkaissa taisteluissa, jotka muistuttavat videopelien pomo-otteluita. Ruudulla vyöryy vuoron perään iskujen nimiä, löydyistä vihollisista saatavia pisteitä ja seuraavalle tasolle kehittymisestä kertovaa tietoa. Beat ’em up -mätkinnän ohessa hahmot repivät milloin mistäkin takataskusta hupaisia spesiaalikykyjä. Paikoin mätkintä yltyy suorastaan koomisiin mittoihin, ja iskuja tehostetaan videopeleistä muistuttavilla efekteillä.
Toinen visuaalinen yllyke leffalle ovat olleet sarjakuvat – ehkä jo ihan sen vuoksi, että leffa itsekin perustuu sarjakuvaan. Lähivuosien sarjisfilmatisoinnit ovat muotoutuneet suorastaan omaksi genrekseen, joka on yrittänyt vakavilla aiheilla ja synkisteltyillä hahmoilla vakuuttaa vakavasti otettavuuttaan. Scott Pilgrim vastaan maailma ei tosin häpeile juuriaan vaan pyrkii olemaan oma itsensä, mikä käy varmaan ilmi jo perusjuonikuviosta. Päällimmäisimpänä sarjakuvista, erityisesti japsisarjis mangasta, muistuttavat ruudulle sinne tänne lisätyt graaffiset efektit, esim. väliotsikkoina ja tilanne-esittelyinä toimivat tekstit, liikettä korostavat vauhtiviivat ja sarjakuvapanelointia muistuttava jaetun kuvan käytön. Lisäksi ruudulle lisätään useinkin ääntä korostavaa tekstiä tai muuta kuviointia, ja eräiden hahmojen pukeutumiset ovat tyylillisesti erittäin lähellä joidenkin mangahahmojen ilmettä.
Vahvasti esillä olevien visuaalisten lisäilyjen ohella tärkeitä ovat myös pienet yksityiskohdat, joita viljellään kaikkialla vahvistamaan eri formaatteja yhdistelevää yleisilmettä. Elokuva esimerkiksi alkaa Universal Studiosin logon ja tunnusmusiikin kasibittisellä versiolla. Leffassa esiintyvien bändien ja niiden soittamien kappaleiden nimet lainailevat punk-parodioiden ohella NES-peleistä, alkukohtauksen taustalla soi Legend of Zeldan tunnari, eivätkä bitit ja pikselit meinaa enää pysyä perässä eeppiseksi yltyvässä loppukähinässä. Toisaalta sarjisnörtit voivat hykerrellä sille, että peräti kaksi Ramonan ilkeää exää ovat tuttuja suuren budjetin supersankariräminöiden päärooleista, nimittäin tuleva Kapteeni Amerikka Chris Evans ja Christopher Reeve –look-alikena Teräsmieheksi päässyt Brandon Routh, jonka kukistamisessa kryptonittinvihreä on hauskasti avainasemassa.
Taisteluiden ja hahmojen ohella myös iso osa vitseistä nojaa monipuoliseen (populääri)kultturitietämykseen. Käynnissä on jatkuvasti eri formaattien ja tyylilajien ennakkoluuloton ja tyylitetoinen fuusioreaktio. Vaikka katsoja luulee alussa tietävänsä elokuvan äkkiväärän hengen, se pystyy yllättämään vielä monta kertaa. Milloin hengataan Bollywoodin, milloin tv-sitcomin tontilla. Neljännelle seinälle käydään maalailemassa kohtauksessa, joka sijoittuu elokuvan filmauspaikalle. Tähän voi heittää päälle vielä musikaalit, jonka kaavaan ohjaaja-käsikirjoittaja Edgar Wright sanoo elokuvan olevan rakennettu, mitä nyt hahmot tarjoilevat musiikkiesitysten sijaan kaksintaisteluita.
Absurdiuden ohessa vitsien toinen voimavara on nopeasyöttöinen tarjoilu. Aikaisemmista töistään Hot Fuzzista ja Shaun of the Deadista tuttuun tapaan Wright syöttää notkeasti terävää sanailua, jossa osansa saavat perinteisten nuorisokomediavitsien lisäksi hahmojen eriskummallisuudet – tavallisille tallaajille löytyy näissä kekkereissä sija vain statistin paikalta – ja heidän jatkuvat pyrkimyksensä elokuvahahmoille tyypilliseen muka-cooliuteen. Hupaisasti Wright hipaisee myös elokuvan nuorten steriiliä puhetapaa, jossa kirosanojen kiertäminen takaa studiopomojen kärkkymän PG-13-ikärajan.
Ikävä kyllä pari vitsinkylväjää tuntuvat ylimääräisiltä, koska heidän hahmonsa eivät pääse kunnolla esille. Esimerkiksi Scottin pikkusisko Stacey, basisti-Neil ja rääväsuinen Julie piipahatavat paikalla silloin tällöin katkonaisesti joko pilkan kohteina tai jakelijoina. Sattumanvaraisiin esiintymisiin mahtuu hauskoja kuittailuja, mutta hahmot tuntuvat näissä kohtauksissa väkisin mukaan ympätyiltä. Ehkä tällaisissa tapauksissa heidän ja muiden vastaavien hahmojen dialogia olisi voinut istuttaa toisten hahmojen suihin – Scottin kaveriporukkaa tuntuu nimittäin aina hengaavan paikalla. Näyttelijätkin käyvät hieman vajaateholla. Typecastingista kärsivä Michael Cera osaa olla hauska, muttei innosta kaikissa tilanteissa. Sama pätee myös Scottin ystäväpiiriä esittäviin näyttelijöihin. Onneksi Ramonan exiä esittää nippu itsevarman oloisia, energisiä ja villejä Duracell-pupuja, joita rakastaa inhota.
Tässä välissä, kun elokuvasta on ehtinyt muodostua kuva efektipainotteisena toimintakomediana, voinee korostaa sen luonnetta nykypäivän fantasian voimin kerrottuna kasvu- ja rakkauskertomuksena. Elokuvan alussa Scott on päivä kerrallaan elämäänsä kuluttava luuseri, jota ystävät ja vihamiehet härnäävät kohti vastuunottoa. Kuten elokuvan nimikin jo kertoo, kyseessä on Scott Pilgrimin todellisuuden ja meille kaikille tutun ns. arkitodellisuuden kohtaamisesta. Erikoisvoimin mätkityt matsit ovat kuin osa kunnianhimottoman ja laiskan nörttipojan päässä pyörivää elokuvaa, jonka pääosaan hän on asettanut itsensä. Tälle maailmalle puitteet ovat komeat, mutta kuten katsoja pääsee näkemään, Scottin sisimmässä on tyhjää – erityisesti silloin, kun hän yrittää innottomasti pakottaa itseään takaisin raiteille. Tämän aukon täyttääkseen hänen täytyy vihdoinkin uskaltaa ryhdistäytyä, kasvaa aikuiseksi ja valmistautua kohtaamaan aikuiselämän asettamat haasteet. Tie Scottin kehittymiseen ”seuraavalle tasolle” piilee niin itsensä arvostamisessa kuin muiden kunnioittamisessa. Muiden henkilöiden tarpeiden tunnustamisen ohella myös omat menneisyyden haamut ja epämiellyttävät piirteet on kohdattava, jotta eheä elämä olisi mahdollista.
Scott Pilgrim vastaan maailman sanoma ei ehkä ole kovin tuore, mutta tapa kertoa se on innostava ja virkistävä, kenties jopa mullistava. Hillittömällä tahdilla etenevä naurupaukku herättänee lämpimiä tunteita vanhan koulukunnan pelaajissa, erilaista deittileffaa etsivissä nuorissa ja vauhdikkaan komedian ystävissä. Toisille kysessä lienee lähinnä hyperaktiivisesti meluava migreeninaiheuttaja, mutta siitä huolimatta kannattaa Scottin villille maailmalle antaa mahdollisuus. Kyseessä on erinomaisen brittilahjakkuuden varmasti mieleenjäävä siirtyminen Atlantin toiselle puolelle.
