Kaukana ovat ne päivät, kun John Travolta keikutteli ja humppasi itsensä discolattialla leffafanien mieliin ja naiskatsojien sydämiin. Pelon ilmapiiriä katsellessa tuntuu siltä, että myös Pulp Fictionista (1994) ja kohtuumenevästä Face/Offista (1997) olisi vierähtänyt jo turhan pitkä aika. Leventynyt Travolta on pelkkä haamu entisestä, ja tuskaisena haamu leijailee Harold Beckerin kaavailemilla tylsillä ja surkeilla poluilla.
Pelon ilmapiiriä vaivaa se ongelma, että se yrittää olla viiltävä trilleri (ilman jännitystä!), kovistarina (josta kovisosuudet on leikattu ja dubattu pois ikärajan alentamiseksi) ja vielä kokoperheen iki-ihana opetusleffa (joka kertoo, että isäpuolet ovat ilkeitä rosmoja). Itkuhan moista soopaa katsoessa meinaa päästä, varsinkin lopussa, kun tajuaa kuinka alas nyt on vajottu.
Frank Morrison (Travolta) on kunniallinen mies, jonka vaimo on nyt uuden rikkaan miehen (Vince Vaughn) kanssa. Missään vaiheessa ei unohdeta sitä seikkaa, että uusi äijä on peripaha nilkki, joka tuhoaa orastavan onnen. Perheen poika Danny näkee kuinka isäpuoli teloittaa miehen, mutta ongelma on tietenkin siinä, että kukapa muu penskaa uskoisi kuin supersankarin uskon ja voiman omaava Frank. Loppu onkin ennalta nähtyä: poliisit eivät tutkimuksissaan löydä mitään, mutta Frank löytää todisteita vaikka pimeydessä harhaillen. Myös pahikset tekevät ne kaikki perusvirheet mitä vain voi keksiä.
Pelon ilmapiiristä jäi oikeasti paha mieli. Tekijätiimi tuskin tuntee sanoja ”luovuus” tai ”jännitys”, vaan vie tarinaa häpeällisen helppoa ja miljardi kertaa koluttua reittiä. Juonta ei käytännössä ole, ja joka liikkeen voi kertoa ennalta. Lisäksi rutiininomaiseen tarinaan ei ole saatu ainuttakaan koukkua, joka pelastaisi edes hieman surkuhupaisaa halpisjännäriä.
Tiivistettynä: Elokuvan nimi pitäisi muuttaa tylsyyden ilmapiiriksi ja kanteen laittaa varoitus tekijätiimin luovuuden puutteesta.
