”Mies kumipuvussa” –elokuvia ei ole koskaan liikaa. Hongkongilaista tuotantoa oleva Öljyinen raivohullu (The Oily Maniac, 1976) ei yritäkään tuoda tähän marginaaligenreen mitään lisää, vaan tiedostaa asemansa ja keskittyy olemaan sitä mitä on: ”mies kumipuvussa” –elokuva.
Sheng Yung on rampa, pomo kiusaa häntä, naapurin tyttö ei lämpene hänelle, eno teloitetaan, työkaverin lähentely-yritykset lähinnä ahdistavat, sukulaisten plantaasi ryöstetään ja niinpä Sheng masentuukin pahasti. Onneksi hän on oppinut enoltaan muinaisen loitsun, jonka avulla hän kykenee antamaan pahiksille köniin. Shengin täytyy vain kaivaa kuoppa talonsa keskelle, lausua loitsu ja mennä kylpemään kuopasta pulppuavaan öljyyn. Yllättävän helposti talon perustukset saa rikki kaivettua tavallisella lapiolla, ja pian montusta ponnahtaakin ylös hirvittävä, öljyinen peto, kaikkien hädänalaisten ja sorrettujen ystävä. Sheng ryhtyy tappamaan kaikkialta esiin puskevia pahiksia, mutta jostain syystä se kaikkein ilmeisin roisto säästetään viimeiseksi. Shengin jaloa missiota helpottaa se, ettei hänen enää tarvitse mennä kuoppaan kylpemään, vaan jatkossa pelkkä dieselillä itsensä tuhriminen tai öljylätäköissä rypeminen riittää muuttamaan hänet pedoksi.
Öljyinen raivohullu eli elokuvan heeros on luultavasti kaikkien aikojen koomisin supersankari: hänen ulkoasunsa vaikuttaa siltä että miehen päälle on lorotettu joko sulaa suklaata tai mämmiä. Idealtaan ja ulkonäöltäänkin hiukan ”Toxic Avengeria” muistuttava supersankari osaa myös muuttua todella tökerön näköisellä erikoisefektillä toteutetuksi huippunopeaksi öljyläiskäksi. Luvassa on muitakin omaperäisen näköisiä tehosteita; erityisesti öljyörkin erittäin hienoilla efekteillä toteutetut metrien korkuiset loikat herättävät hilpeyttä kerta toisensa jälkeen.
Vaikka typerästä dialogista, tökeröistä näyttelijöistä ja hilpeän näköisestä supersankari-ilmestyksestä irtoaakin hupia koko elokuvan ajan, alkaa homma toistamaan itseään turhan nopeasti. Puolenvälin jälkeen suurin osa Öljytystä raivohullusta keskittyy kuvaamaan öljyörkkimoodissa olevaa Shengiä hutkimassa roistoja kuoliaaksi. Tissejä vilautellaan vähän väliä, mikä on toki hieno asia, mutta muuten alkaa väkivalta nopeasti muuttumaan yksitoikkoiseksi eikä gorea löydy kuin hätävaraksi. Myös elokuvan järkyttävä tyhmyys tuskastuttaa: syystä tai toisesta Sheng onnistuu aika usein valitsemaan uhrikseen sen epätodennäköisemmän tyypin. Erityisesti höynäytetyksi joutuneen plastiikkakirurgin kohtalo jäi hämmentämään – toisaalta saahan elokuva tästä uuden tekosyyn öljyisen supersankarin vierailulle, joten ei voi valittaa.
Öljyisessä raivohullussa on muuten sanoma: se kuuluu ”hyvä lopulta voittaa” –kategoriaan. Koska juustoinen kalkkuna ei muuten pysty välittämään tätä katsojalle, se kerrotaan heti alussa. Elokuva loppuukin yhtä töksähtävästi kuin muut Shaw Brothers –elokuvat, ja loppuratkaisu pistää miettimään että missä tässä nyt hyvä muka erityisesti voitti… Ikävällä tavalla loppua kohden latistuvaa campia, joka ei varsinaisesti huonone mutta muuttuu itseään toistavaksi loppua kohden. Niin oikean kuin camp-elokuvankin puolelta löytyvistä puutteistaan huolimatta Öljyinen raivohullu on varsin laadukasta roskaa, ja irtoaahan tästä monet hyvät naurut.
