Jokaisella ammattiryhmällä pitää olla oma kulttielokuvansa. Blow Dry on hyvä ehdokas parturi-kampaajien lemppariksi. Se on vahvasti brittiläiseltä tuoksahtava tuotanto. Kaiken kaikkiaan kyse on pienestä ja nautittavasta elokuvasta.
Käsikirjoituksen on kehitellyt Simon Beaufoy, joka muistetaan palkitusta Full Monty tarinasta. Nyt mennään hieman samoilla linjoilla eli show-bisnestä ja harmaata arkea yhdistellään reippaasti.
Pieni Keighleyn kaupunki saa järjestettäväkseen kansalliset parturimestaruuskisat. Kaikki ovat innoissaan. Varsinkin kaupungin pormestari, josta sukeutuu suuren mediahuomion myötä varsinainen maailman mies. Kaupungin oma poika Phil Allen lienee ainoa, joka ei jaksa kisoista innostua, vaikka onkin entinen mestariparturi. Phil on vieläkin masentunut siitä, että menetti vaimonsa hiusmallilleen, joka oli kaikenlisäksi nainen. Paikkakunnalle saapuu tietenkin myös Philin pahin kilpakumppani menneisyydestä eli Ray Robertson, jonka tavoitteena on voittaa ykköspokaali hinnalla millä hyvänsä. Parturikilpailun lisäksi mukana kuljetetaan paljon sivujuonia, jotka keskittyvät ihmisten välisten suhteitten puimiseen. Koko paletti on tehty viihdyttäväksi, mutta sekaan on ripoteltu myös vakavampia elementtejä aitoon brittiläiseen tyyliin.
On sanomattakin selvää, että aloittaessa Blow Dryn tyyppisen elokuvan katsomisen, ei voi tietää mitä on tulossa. Sitä ei ole etukäteen hehkutettu, joten mistään mestariteoksesta tuskin voidaan puhua. Kallistuinkin odottamaan tusinapätkää, joka menee ajanvietteenä. Olin siinä mielessä oikeassa, että aika kului tämän parissa varsin mukavasti. Itse asiassa sain elokuvasta enemmän kuin toivoin. Sillä oli hieman samanlainen vaikutus kuin elokuvilla Poika ja Rakkautta vain. Se sai sydämen pakahtumaan ilosta, mutta samalla aiheutti myös haikeita fiiliksiä. Elokuva oli kieltämättä hieman korni, mutta en silti voi kieltää tunteitani ja on pakko tunnustaa, että joku tässä kolahti. En tiedä sitten olenko jäänyt kliseidentekijöiden ansaan vai onko elämäni niin tylsää ja harmaata, että aina innostun tällaisista vaikeuksien kautta voittoon ja onnelliseen loppuun tarinoista.
Tekijät ovat olleet hyvin tietoisia siitä, mikä on ollut sillä hetkellä suosittua viihdetuotannoissa. Voisi jopa sanoa, että kaikki ajan virtaukset ja trendit on saatu miksattua kokonaisuuteen. Lopputulos on kuin pidennetty versio suosiossa olleista tv:n ihmissuhdesarjoista. Mukana on erilaisia rakkaussuhteita, jotka menevät ristiin, ovat saman sukupuolen välisiä, kaverillisia tai ihan vain ihastumisia. Näiden tunteiden selvittämisestä on siis pohjimmiltaan kyse. Ote on hyvin emotionaalinen, vaikka taustalla on kokoajan se suuri kampaajakilpailu, joka nivoo juonilangat toiminnan tasolla yhteen.
Näyttelijöistä loistaa – jälleen kerran – Bill Nighy, jonka olemuksessa on jotain ihmeellistä viehätysvoimaa, jota jotkut voisivat kutsua karismaksi. Nighyn näyttelemä pikkunilkki parturi varastaa jokaisen kohtauksen totaalisesti. Alan Rickman on laatunäyttelijä ja vetää pääosan ihan mukiin menevästi, mutta silti ei voi välttyä ajatukselta, että Rickman on selvästi taantunut tai laiskanpulskistunut verrattuna saman ikäpolven Nighyyn, jonka vauhti vain kiihtyy iän myötä.
Natasha Richarson on myös hyvä. Ehkä paras rooli, jonka hän on ikinä tehnyt. Richardson toki on kasvanut elokuvamaailmaan hieman kultalusikka suussaan. Harva voi nimittäin kertoa, että hänen lähipiiristään isoisällä, äidillä, isällä, tädillä, miehellä ja ex-miehellä on kaikilla vähintään Oscar-ehdokkuus.
Tarinan nuorenparin roolit on annettu komealle Josh Hartnettille ja kauniille Rachael Leigh Cookille. Kumpikaan ei ole tarinan mielenkiintoisempia lenkkejä. Hartnettin englantilaisaksentille on naurettu kippurassa, mutta itseäni se ei häirinnyt. Tosin en ole muutenkaan niin hyvä englannin kielessä, että kiinnittäisin huomiotani eri ääntämistapoihin tai murteisiin.
Blow Dry ei ole parhaita elokuvia, joita olen nähnyt, mutta kuuluu kokonaismassa huomioiden viihdyttävimpiin katselukokemuksiini. Elokuvan ei aina tarvitse olla mestariteos, jotta sen pariin haluaa palata vielä uudelleen. Joskus, ja tässä tapauksessa, riittää, että leffan parissa viihtyy ja siitä saa hyvän olon.
nimimerkki: mauge
