Vuosia sitten Yle esitti perjantai-iltapäivisin kepeitä nuorisoelokuvia, jotka eivät yleensä olleet mistään kotoisin. Yhtenä perjantaina minullakin oli ilmeisesti niin tylsää, että istahdin katsomaan elokuvaa nimeltä Rohto. En odottanut siltä mitään, jolloin kävi tietysti niin, että se vei minut täysin mukanaan. Koin sen tuolloin yhtenä suurimmista elokuvakokemuksistani.
Rohdon ohjaaja Peter Horton tunnetaan paremmin näyttelijä/muusikkona, joka on useissa julkaisuissa valittu seksikkäimpien miesten listalle. Ei ole siis ihme, että hänet tunnetaan myös sulavana naistenmiehenä. Vihille asti hän on vienyt mm. Linda Hamiltonin ja Michelle Pfeifferin. No ei naisten perässä juokseminen miestä pahenna. Hortonillakin on selvästi näkemystä myös tarinan kertomiseen.
Elokuva kertoo kahdesta nuoresta pojasta, jotka asuvat naapureina. Dexter (Mazzello) on 11-vuotiaaksi pienikokoinen rääpäle, joka on syntymälahjanaan saanut HIV-viruksen. Tällä pojalla ei ole yhtään kavereita, mutta onneksi hänen äitinsä (Sciorra) on poikkeuksellisen rakastavaa sorttia.
Naapurinpoika Erik (Renfro) kiinnostuu Dexteristä ja tutustuttuaan paremmin heistä tulee erottamattomat kaverit. Ystävyyttä varjostaa kuitenkin Dexterin nopeasti etenevä sairaus, joka tuo kuolemanpelon voimakkaasti mukaan poikien keskusteluihin. Sairaus vaikuttaa myös muitten ihmisten asenteisiin. Erikin äitikään ei voi hyväksyä, että hänen poikansa kaveeraa Dexterin kaltaisen ”tartuntavaaran” kanssa.
Tarinan taitekohdassa pojat kuulevat sattumalta eräästä lääkäristä, jolla on ihmelääke aidsiin. Heidän päässään syntyy ajatus, että tätä tohtoria on lähdettävä tapaamaan. Muiden tietämättä he eräänä päivänä lähtevät salaa liikkeelle. Matka kohti parantavaa lähdettä on täynnä sydäntälämmittävää iloa ja naurua. Kolikon toisella puolella ikuisen pimeän pelko eli aavistus kuolemasta.
Itse pystyin samaistumaan täysin näihin kahteen poikaan. Varsinkin kuolemanpelon käsittely kosketti. Olen käynyt samanlaisia ajatuksia nuorempana läpi. Muistan sen lohduttomuuden, kun oikeasti sisäistin ajatuksen omasta kuolemastani. Tunsin valtavaa pakokauhua ajatuksesta, että häviän pois ja sitten minua ei enää ole. Pelkäsin pimeää, koska pimeässä ei nää mitään…ja kun ei nää mitään, niin ei voi tietää onko mitään enää olemassa. Tässä mielessä elokuvassa esiintyvä kenkä oli minulle vahva turvallisuudensymboli.
Elokuva on myös ylistyslaulu lapsuudenystävyydelle. Rohto saa sen näyttämään kauniilta kesäpäivältä, nopeasti ohimenevältä hetkeltä, joka säilyy lämpimänä muistona läpi elämän. Samalla se saa ajattelemaan, mikä tappaa tuon lapsuuden viattomuuuden ja aidon kyvyn nauttia? Miksi me kyynistymme iän karttuessa? Onneksi elokuvia katsoessa saa vielä luvan kanssa herkistyä. Rohdon kohdalla vuodatankin kaikki jemmatut kyyneleet, joita nyky-yhteiskunnan arjessa ei aikuisella ole lupa näyttää, ettei vahingossa tule leimatuksi vähä-älyiseksi neurootikoksi…valitettavasti.
nimimerkki: mauge
