Tehdään nyt heti alussa pari asiaa selväksi. Johnny Cash oli eräs kaikkien aikojen parhaista artisteista, rehellinen ja suoraselkäinen, hieno mies, jota allekirjoittanut kunnioittaa hyvin suuresti. Niinpä meikäläisellä oli todella kovat odotukset Walk the Linea kohtaan, siis todella kovat. Pilviä hipovat, suorastaan. Ehkäpä se on yksi syy, miksi petyin, ja pahasti petyinkin.
Ohjaaja James Mangold (kenen hieno idea oli antaa Johnny Cashista kertova elokuva Kate & Leopold-filmistä vastuussa olevan hemmon käsiin?!) on lähtenyt tekemään Cashista hyvin perinteistä elämänkertaelokuvaa, pelaten varman päälle ja repäisemättä. Kaava on perinteinen ryysyistä rikkauksiin, pohjamutia tonkimaan ja komeaan nousuun. Harmi vain, että elokuva unohtaa muutaman tärkeän asian. Se esittää, että 1960-luvulla Cash ainoastaan rypi itsesäälissä, nappaili pillereitä ja kyttäsi yhtä ainoata muijaa, June Carteria, joka jossain määrin piti Johnnya jaloillaan. Tosiasiassahan Cashilla oli huumeongelma, mutta mies pääsi siitä irti oman tahtonsa avulla, ja 1960-lukukin oli ukon musiikillisesti tuotteliainta aikaa…
Cashin ura, musiikki tai hänen elämänsä merkittävät ja kiinnostavat tapahtumat eivät kuitenkaan ole kiinnostaneet Mangoldia. Elokuva on riisuttu kaikista noista (turha odottaa Cashin ryömimistä luolaan kuolemaan, jossa maatessaan hän päätti aloittaa alusta, matkaa Vietnamiin, tarinoita laulujen tai levyjen synnyistä…), ja jäljelle on jätetty vain kaksi asiaa: Huumeet ja rakkaus. Lisäksi Cashin ja Carterin tarinaa on vääristelty, faktat muuteltu ja tapahtumat muokattu hyvin perinteiseksi Hollywood-löpinäksi.
On Walk the Linella hyvätkin puolensa. Joaquin Phoenix (joka on kuin ilmetty Cash!) ja Reese Witherspoon vetävät sellaiset roolit, että alta pois. Kummatkin vielä laulavat hyvin, harmi vain, että musiikkia on elokuvassa aivan liian vähän. Lisäksi filmin alussa ja lopussa olevissa Folsom-kohtauksissa on jotain hienoa ja tyylikästä, mutta harmi vain, että pari mahtipätkää ja hyvät näyttelijät eivät pelasta muuten surkeaa leffaa.
Suosittelen mieluummin äijäkirjallisuuden peruspilaria, Cashin itsensä kirjoittamaa Omin sanoin-teosta, joka on kannesta kanteen täyttä asiaa. Walk the Line ei anna Cashista oikeaa kuvaa muusikkona eikä ihmisenä, vaan esittää tämän vain ja ainoastaan v*ttumaisena piripäänä, luuserina ja pummina, joka pystyi nousemaan kuopastaan ainoastaan Carterin avulla. Anteeksiantamatonta ja typerää, mutta toivotaan, että Cashista vielä joskus tehdään sellainen elokuva, jonka legenda ansaitsee.
