Sotaveteraani Taavetti Rytkönen (Kalevi Kahra) nousee kadulta Seppo Sorjosen (Santeri Kinnunen) taksiin, jolla ajellaan ties minne. Viimein tullaan vanhan kaverin, Mäkitalon (Ahti Kuoppala) luokse ja pistetään oikein kunnolla ranttaliksi.
Ere Kokkonen, joka on ohjannut ties kuinka monta Uuno-elokuvaa, sai siirrettyä Arto Paasilinnan romaanin Elämä lyhyt, Rytkönen pitkä, elokuvaksi varsin toimivalla tavalla. Kokkonen onnistui säilyttämään sopivissa määrin Paasilinnalle ominaisia vitsejä, härskiyttä ja jopa sekoilua vetämättä tarinaa kuitenkaan överiksi. Hän antaa näyttelijöille tilaa huvittaa kömmähdyksillään ja ymmärtää sen merkityksen elokuvan huumorin kannalta.
Elämä lyhyt, Rytkönen pitkä on Suomi-elokuvaa tyypillisimmillään: on luontoa, vanhoja äijiä, härskejä vitsejä, alkoholia ja niin edelleen. Taiteellisissa arvoissa mitattuna tällainen kokonaisuus ei saavuta oikeastaan edes hyvän elokuvan rajoja, ja ulkomaalaisille tällainen paketti olisi jos jonkinlaista hepreaa. Se antaa suomalaisista kovin irvokkaan ja kärjistetyn, vaikka jossain määrin suhteellisen todenmukaisenkin kuvan. Tästä elokuvasta saa irti varmasti kaikkein eniten supisuomalaisten vitsien ystävä eli sellainen, joka muistuttaa lähinnä Arto Paasilinnaa.
Kun tällaista elokuvaa lähtee katsomaan tai arvioimaan, on syytä unohtaa kaikki taiteellisuus ja odottaa vain halpaa huumoria, jollaista tästä elokuvasta hyvin löytyykin. Itseeni se ainakin kertaalleen upposi, mutta jälleen kerran painotan kirjan lukemista ennen elokuvaa. On paljon tylsempää lähteä tuijottelemaan filmin heikosti kirjoitettua tarinaa vanhuksen ajoreissusta tuosta vain kuin vertailla sitä kirjaan. Kirja on tässäkin tapauksessa parempi sekä hauskempi teos, mutta Kokkosen elokuva on silti mukiinmenevä. Se on sellainen kertakäyttöviihteenä menevä komedia, jossa laiskahkosta käsikirjoituksesta ja tylsästä ohjauksesta huolimatta tutut näyttelijäkasvot pelastavat todella paljon ihan sujuvilla roolisuorituksillaan. Esimerkiksi Santeri Kinnusen olemus huvittaa ja hänen kauttaan mukaan tulee mielenkiintoa, vaikka roolisuoritus ei mikään erityinen olekaan. Näyttelijöille on suotu aikaa hullutella, kuten pelata jalkapalloa yöllä ja räjäytellä metsiä. Sellaista voi helposti katsoa silloin kun on tylsää eikä jaksa syventyä paljoa elokuvan sisältöön. Jos taas odottaa jotain A-luokan hupielokuvaa ja yrittää kritisoida sen minkä voi, niin tulee taatusti pettymään.
Sisällöltään Elämä lyhyt, Rytkönen pitkä on ontto eikä kestä lähempää tarkastelua juuri laisinkaan. Tämäntyyppisissä teoksissa ei kuitenkaan pääasiana ole aina laatu ja komeus, vaan se miten ne saavat tuikitavallisen katsojan naureskelmaan älyttömyyksille. Tällaisen halvan hulluttelun edustajana Elämä lyhyt, Rytkönen pitkä on yksinkertaisesti ilmaistuna hyvä ja antaa taatusti sen kaiken mitä siltä voi odottaa. Ei enempää eikä vähempää.
