Tuoreimpien Oscar-juhlien aikaan jännättiin, että nappaisiko ikuisen Oscar-epäonnen mies Martin Scorsese lopultakin sen tärkeimmän pystin. Ja niinhän siinä kävi, että silmälasipäinen herrasmies poistui juhlista paitsi kirouksensa voittaneena myös muutaman lisäpystin kanssa.
Aikamoinen show’han siitä käynnistyi. Jos Raging bull, The Aviator tai Gangs of New York eivät olleet onnistunut tehtävässään, niin kuinka sitten Infernal Affairs –remake moiseen pystyi? Leffafanien kaunaiset ja äänekkäät äänet intoutuivat moittimaan sekä Hollykylän nykyistä remake-villitystä, joka nyt voiton myötä karkaisi käsistä, että Scorsesen aiempien niukkojen tappioiden aiheuttamia sääliääniä.
Miten mahtaa sitten olla asianlaita? Onko The Departed kaiken kohunsa arvoinen teos?
Ensimmäisenä, ennen yhtään virallista kommenttia, on todettava, että en ole nähnyt Infernal Affairsia, enkä siis suorita vertauksia alkuperäistekeleeseen. Asiansa osaavien tahojen kommentit kuitenkin puoltavat sitä faktaa, ettei Scorsese mitään suoraa kopiota tehnyt, vaan mukana on paljon omaakin. Tämä voidaan myös päätellä kulttuurista toiseen siirrettäessä syntyvistä ns. pakkomuutoksista. Siispä täyskopio!-syytteet unohdettakoon.
Se täytyy myöntää, että olkoon mukana omaa kuinka paljon tahansa, niin jotenkin raateja nuoleskeleva tuotos The Departed on. Suurin, mahtavin, komein, uskottavin… selkeästi kyseisiä ylistyssanoja Scorsese on Kingdom of heavenissa debytoineen käsikirjoittaja William Monahanin kanssa tavoitellut liian tutuin keinoin. Pääosiin on haettu liuta kovanaamauskottavuutta ja pretty boy –osastoa yhdistävää joukkoa, etunenässä Matt Damon, Mark Wahlberg ja Titanic-maineestaan irti potkiva Leo DiCaprio. Triosta vain Matt Damonin maneerit pääsevät hieman ärsyttämään. Taustalla vanha ja harmaantunut ärripurri Jack Nickholson coolistelee hänkin aika odotetulla tavalla.
Departed tallaa muutenkin kuin näyttelijäsuoritusten osalta odotetun vahvalla, muttei häikäisevällä, tiellä. Alkuperäisstoorin juonittelu on siirtynyt jenkkipoliisin ja Irkkumafian väliseksi yhteenotoksi, jossa sekä Colin Sullivanilla (Damon) että Billy Costiganilla (DiCaprio) on oma merkittävä osansa. Bisneksessä jokaista kustaan silmään heti, jos tilanne sen sallii. Ja jokainen soluttautumisoperaatioon osallistuva tuntee vihollisaseen alati ohimollaan, jos ei konkreettisesti, niin ainakin henkisesti. Rakkaussotkut sekoittuvat tarinankulkuun jouhevasti. Wahlbergin Sean Dignamin superäijäilyn kanssa tekee jo tiukempaa, mutta onhan kyseessä toisaalta ihan jämäkkä suoritus.
Jos The Departedilta lähtee odottamaan, että se suunnilleen mäsäyttäisi katsojansa seinälle menosta häkeltyneenä, niin tulee varmasti pettymään. Jos taasen lähtee vain katsomaan komeannäköistä ja massiivisen pitkää rikosdraamaa, joka sai kunnian olla Scorsesen kirouksen murtajana, niin ei varmasti pety. Silloin pieni laskelmallisuus ja varmistelu eivät haittaa. Toisin sanoen The Departed on komea viihdepläjäys, jota on turha dissata sen remake-taustan takia: kulttuurista toiseen siirtämisessä on siinäkin oma hienoutensa.
Mutta että vuoden paras elokuva? Täytyy vastata ”ei”.
